Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) luotsaamat tiedeklubit järjestetään keväällä 2021 Tiedeklubi-podcastsarjan muodossa. Sarjan toinen jakso Mitä menettäisimme, jos meillä ei olisi tietokirjallisuutta? on julkaistu. Lue jakson tekstivastine alta tai kuuntele jakso Tiederadio-kanavalla SoundCloudissa.

Kuva: Unsplash.

Tiedeklubi-podcastsarjan kevään 2021 toisessa jaksossa Mitä menettäisimme, jos meillä ei olisi tietokirjallisuutta? pohditaan tietokirjallisuuden merkitystä ja roolia tutkitun tiedon välittäjänä muuttuvassa maailmassa. Jaksossa pureudutaan esimerkiksi kotimaisen tietokirjallisuuden tukijärjestelmiin, henkilökohtaiseen lukukokemukseen liittyviin tunteisiin ja identiteetteihin sekä siihen, millaista tietokirjallisuutta tänään ja huomenna pitäisi tukea. Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kanssa yhteistyössä tuotetussa jaksossa tietokirjallisuudesta ja sen moninaisista merkityksistä keskustelevat Säätiöt ja rahastot ry:n toimitusjohtaja Liisa Suvikumpu, Kaakkois-Suomen Ammattikorkeakoulun kirjastonjohtaja Pekka Uotila ja kirjailija Tiina Raevaara.

Tekstivastine: Mitä menettäisimme, jos meillä ei olisi tietokirjallisuutta?

Liisa Suvikumpu: Tervetuloa Tieteellisten seurain valtuuskunnan Tiedeklubi-podcastsarjan pariin. Tämä on kevään 2021 toinen jakso ja nimenä meillä on Mitä menettäisimme, jos meillä ei olisi tietokirjallisuutta. Jännittävää jaksoa tehdään yhdessä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan kanssa. Meillä on mahtavat tyypit täällä puhumassa. Meillä on kirjastonjohtaja Pekka Uotila Kaakksois-Suomen Ammattikorkeakoulusta, tervetuloa Pekka.

Pekka Uotila: Kiitoksia.

Liisa Suvikumpu: Ja sitten meillä on legendaarinen, palkittu tietokirjailija ja kirjailija, tiedetoimittaja ja biologi Tiina Raevaara. Tervetuloa Tiina.

Tiina Raevaara: Kiitos, mielellään näistä legendoista kuulisin lisää, mutta…

Liisa Suvikumpu: Jatketaan legendoista…Itse olen Liisa Suvikumpu, Säätiöt ja rahastot ry:n toimitusjohtaja ja Euroopan historian dosentti Helsingin yliopistossa. Meillä on siis tässä humanistia ja yhteiskuntatieteilijää ja kaiken maailman Pekkaa mukana. Näillä porukoilla mietitään sitä, mitä tässä tietokirjallisuuden maailmassa tänään ja ehkä huomennakin puhutaan. Otsikkomme, Mitä menettäisimme, jos meillä ei olisi tietokirjallisuutta, pakottaa miettimään ensin sitä, mitä meillä sitten oikeastaan on nyt. Meillä on ihan hyvinvoiva tietokirjallisuus. Suomessa tietokirjallisuutta julkaistaan kiitettävästi sekä kotimaisilla kielillä että muilla kielillä. Mutta minkälaista se teidän mielestänne Tiina ja Pekka on? Miten tämä tunnepuoli liittyy tietokirjallisuuteen? Mielestäni olisi mielenkiintoista kuulla aluksi, että onko teillä jotain omaa lemppari tietokirjaa, johon ehkä palaatte kerta toisensa jälkeen. Voiko sellaista nimetä?

Tiina Raevaara: Oman lempikirjan nimeäminen on aina vaikeaa ylipäätään, kun kirjalliset kokemukset ovat niin monimuotoisia ja niiden arvottaminen toisiinsa nähden on hankalaa. Haluan kuitenkin nostaa Merete Mazzarellan Sielun pimeän puolen, joka kertoo Mary Shellystä ja Frankensteinin kirjoittamisesta. Teos kertoo paitsi kirjailijan elämäntarinasta, myös kuvaa hirveän hyvin tämän Frankenstein-tarinan yhteiskunnallista ulottuvuutta; mitä se kertoo sen ajan tieteestä, ihmiskuvasta, tieteen etiikasta. Se on aivan valtavan vaikuttava kirja – olisin halunnut itse kirjoittaa sen! Luin sitä Pietarin matkalla ja me käytiin siellä tällaisessa Kunstkamerassa, jossa on tällainen kuuluisa epäsikiökokoelma eli lasipurkeissa kaikkea epämuodostuneena syntynyttä, niin ihmistä kuin muutakin lajia. Nämä kokemukset jotenkin resenoivat toisensa kanssa; tämä ihmisyyden ja tohtori Frankensteinin luomus kohtasivat tämän ihmisen vanhan tavan kerätä kaikkea epänormaalina pidettyä, kun ei sitä vielä osattu selittää. Se on painunut mieleen lukukokemuksena.

Liisa Suvikumpu: Mahtava! Ja heti omalle lukulistalle, koska en ole sitä lukenut. Tosi kiinnostavaa. Mites Pekka, onko sinulla?

Pekka Uotila: Tässä pelonsekaisin tuntein, kun Tiinalla tuli niin hieno vastaus. Mikähän se mulla olisi. Olen sellainen lukija, että palaan moniin kirjoihin yhä uudestaan, koska mulla on jatkuvasti kesken. Monenlaisia kirjoja on koko ajan luettavana. Meinasin ensin, että vastaan Thomas Pikettyn Kapitalismin, koska mä olen Facebookin mukaan lukenut sitä kohta viisi vuotta ja se on ihan kohta lopussa. Se on musta jatkuvasti hirveän kiinnostava ja herättää innostusta. Mutta tulin tänne töihin käymään ja tässä oli onneksi tämä toinen kirja; Jorma Ahvenaisen Suomen sahateollisuuden historia! Tämäkin on kesken, mutta…kirjastonjohtajana minulla ei ole mitään yhteyttä tähän sahateollisuuteen, mutta kun mulla on pikku mökki, jossa on koivuja, joita kaadan. Niin sitten kun mökillä kaadan niitä koivuja moottorisahalla, niin tämä teoshan on avartanut maailmankuvaani niin, että siinä tontilla puita kaataessa ymmärrän, että siinä puolen kilometrin päässä on ollut yksi Savon vanhimmista sahoista jo 1700-luvun lopulla. Joka tarkoittaa sitä, että niitä metsiä on kaadettu jo sieltä 1700-luvun lopulta asti moneen kertaan, että minä olen vain yksi siinä…Tää kirja on kesken, mää rakastan tätä. Mulla on sellainen tapa, että otan aina klo 14 torkut tuossa sohvalla ja luen siinä samalla aina tästä vähän.

Liisa Suvikumpu: Toi on hyvä!

Pekka Uotila: Jorma Ahvanaisen Suomen sahateollisuuden historia, tämä pitäisi jokaisen kansalaisen lukea; me eletään metsistä.

Liisa Suvikumpu: Mun mielestä toi pistetään johonkin ministerilistalle, että tämä lähetetään jokaisen suomalaisen kotiin. Toi oli kiinnostava avaus. Minun täytyy sanoa, että olen nyt niin ankea, että minulle ei oikeasti tule mieleen. Mietin kovasti monelta eri kannalta, että olisiko joku sellainen kirja, et palaan siihen, mutta jotenkin se johti minut pikemminkin ajattelemaan, että ehkä minulle se tietokirjallisuuden juttu on siinä, että sitä omaa lempparia on vaikea sanoa, koska se riippuu niin mielettömästi siitä omasta elämäntilanteesta ja päivästä et mihin tarvitsee sitä tietoa. Se eroaa kaunokirjallisuudesta siinä mielessä, että kun on joitain kaunoja, joihin palaa tietyssä mielentilassa, koska haluaa uudelleen napostella sen mielentilan, niin tietokirjoissa on jotenkin se eri…Rupesin miettimään, että olenkohan koskaan lukenut yhtään tietokirjaa kokonaan useampaan kertaan ja en usko, että olisin. Minulle tietokirja on tyypillisesti sellainen, että selailen sen ensin läpi ja jos se on tosi hyvä, niin luen sen kokonaan. Mutta sen jälkeen siihen palaa vain niiltä tietyiltä osilta, kun haluaa tarkistaa jonkun jutun. Kotona on lukematon määrä kirjoja, joissa on pieniä merkintöjä ja postit-lappuja siellä välissä ja niihin sitten palaan. Mutta ei sellaisena samanlaisena kokonaisvaltaisena tunne-elämyksenä. Ja tämän ehkä ymmärsin miettiessäni tätä kysymystä, että tällainen tietokirjojen lukija minä olen. Toinen, minkä olisin voinut sanoa, olisi Peter Englundin Poltava, mutta se ei johdu siitä, että se olisi lempikirja vaan päinvastoin. Se oli aikoinaan pääsykoekirjana ja minusta se oli ihan surkea enkä ymmärtänyt, miksi kaikki kehui sitä hirveästi. Mutta yliopistoon päästyäni tajusin, että sitä hehkutettiin niin paljon, koska se edusti sinä aikana uutta genreä. Että sellaista tietokirjaa ei ollut aikaisemmin kirjoitettu eikä Suomessa oikeastaan vielä…ehkä Matti Klinge edusti vähän sitä samaa tyyliä, mutta se ei ollut ihan samaa henkeä. Se on minun tietokirjahistoriassani sellainen käännekohtakirja ja siksi haluan sen mainita.

Tiina Raevaara: Niin nämä lukutavathan ovat aina hirveän henkilökohtaisia. Minulla on sellaisia tietokirjoja, joihin palaan uudestaan ja palaan niihin kaunokirjatyyppisesti et aina jotain vahvaa kokonaistunnelmaa etsii uudelleen. Usein ne ovat tällaisia lapsuudessa tai nuorena luettuja tietokirjoja. Tietokirjoissa on se ihana puoli, että niitä lukutapoja on niin valtavasti ja väittäisin, että ehkä enemmän kuin kaunokirjallisuudessa. Kaunossa on ehkä enemmän se, että se on yhtenäisempi kokonaisuus kuin tietokirjoja. Mutta toisaalta, miksi mitään kirjaa pitäisi koskaan lukea kokonaan, koska kirjassa on just se upea puoli, että voi palata juuri siihen tiettyyn kohtaan ja lukea sitä uudestaan ja uudestaan. Lukemisen nopeus ja eteneminen ja kaikki tämä on jotenkin niin itse säädeltyä. Harvalla taiteen lajilla on sitä etua.

Pekka Uotila: Komppaan tuota ja itse ajattelen, että kun puhutaan kirjoista artefaktina, niin niihin liittyy sellainen oma arvonsa. Haluan edelleenkin – olen vanhakantainen ihminen – niin haluan pitää omassa pienessä kodissani sitä kirjahyllyä. Ja siellä kirjoihin palataan ei pelkästään lukemalla vaan siten, että ne ovat läsnä. Sillä on merkitystä, mitä siellä minun kirjahyllyssäni on; se luo minulle turvallisuudentunnetta ja samalla voin viestiä itselleni sitä sellaista ylevää porvarillista statusta, jota koen edustavani. Kukaanhan ei koskaan meillä käy kylässä, mutta silti niiden kirjojen avulla koen rakentavani itselleni sitä minuutta. Minulla ei Liisa ole lukemattomia kirjoja kotona, siellä on paljon, mutta ei koskaan lukemattomia. Kokoan vain sellaisia kirjoja, joita olen lukenut siinä toivossa, että joku näkee, että minä olen syönyt sen, että minä olen tämä. Ja siinä on se ajatus, että voin joskus palata niihin ja esimerkiksi tyttärille näyttää, että tämän olen syönyt, että lue sinäkin tämä.

Liisa Suvikumpu: Innostun tuosta ihan valtavasti Pekka! Se on aivan käsittämättömän mielenkiintoista, että mitä se kirjahylly kertoo. Oli sitten kyse porvari tai jonkun muun luokan edustaja, niin juuri niistä valinnoista. On toi minulle aika häkellyttävä ajatus silti, että sinulla on siellä vain luettuja kirjoja.

Pekka Uotila: Okei, on siellä myös sellaisia kirjoja, joita olisin toivonut lukevani.

Liisa Suvikumpu: Kiitos tarkennuksesta, nyt minulta katosi sellainen synnin säkki tuosta harteilta.

Tiina Raevaara: Toi oli hirveän hienosti sanottu, että ne tuo jonkinlaista turvaa ne hyllyssä olevat tietokirjat. Samastun siihen, mutta en osaa purkaa sitä, mutta vahvasti tunnistan sen. Joku sellainen, että maailmassa on tällainen asiakokonaisuus, olen siihen tutustunut ja koen sen tärkeäksi ja se on tuolla minun hyllyssäni…siinä on jotain nimenomaan turvallista.

Liisa Suvikumpu: Joo, tunnistan sen myös ihan ehdottomasti. Se varmaan liittyy siihen, että omassa kodissa on aina syntymästä asti ja lähipiiriläisten kodeissa on aina ollut ongelmana se, että niitä kirjoja on ihan kaikkialla pikemminkin kuin niiden puute. Niin on vaikea kuvitella sellaista kotia, jossa ne kirjat ei olisi sellaisena muurina perheen ja maailman välillä tai ihmisen ja maailman. Ja näin korona-aikana on lohdullista ajatella, että vaikka koronaeritys jatkuisi ja olisi lockdown ja sähköt menisi poikki, niin voin käyttää kirjoja henkisen rikastumisen tiellä. Ja voin käyttää niitä vaikka sytykkeinä, jos maailmanloppu on tosi lähellä. Sitä ei voi tehdä e-kirjalle.

Pekka Uotila: Miten saatoit sanoa, että kirjat muurina. Et eikö se ole kuitenkin niin, että kirjat ovat sen kodin ja maailman välinen silta. Nyt sinun ei tarvitse niiden kirjojen avulla lähteä sinne…kuitenkin kirjan avulla voin vakuuttaa itselleni, että olen osa maailmaa niin sehän tuo siihen kotiin minulle koko maailman ja sen avulla voin osittaa itselleni, että voin turvallisesti pysyä kotona ja silti olen huolehtinut sellaisesta velvollisuudesta, että ymmärrän maailmaa laajemminkin kuin pelkästään neljän seinän sisällä. Silloin ne kirjat eivät ole muuri.

Tiina Raevaara: Se on sellainen silta, jonka voi nostaa pystyyn halutessaan.

Pekka Uotila: Nostosilta, toi on hyvä! Ollaan kompromissi löydetty.

Liisa Suvikumpu: Aivan loistava kompromissi! Tässä kohtaa jo ollaan päästy siihen, että tietokirjat herättävät meissä valtavasti tunteita. Tässä suorastaan peitsiä teroitetaan sanamääritelmille ja niin edes päin. Mutta entä sitten, jos meillä on näitä lukemattomia kirjoja, niin onko meillä sellaisia aiheita, joista ei vielä ole tehty tietokirjoja? Onko niin, että vielä tulevinakin vuosina tietokustantajilla riittää kustannettavaa, koska me tarvitaan lisää tietoa? Vai kirjoitetaanko vaan vanhat aiheet moneen kertaan uusiksi?

Tiina Raevaara: En ehkä niin paljon näe tietokirjoja pelkästään niiden aiheiden kautta. Ja toisaalta, meneehän se niin, että kun jostain aiheesta kirjoitetaan, niin se on vasta pieni kuoppa siihen maaperää ja sitä kuoppaa on syytä aina kaivaa syvemmäksi. Vaikka tietokirjan muoto voi olla tosi pitkä ja tutkimustyötä sitä varten on tehty huolellisesti, niin ainahan se on hyvin rajattua, mitä ne kertovat maailmasta. Aina voi kirjoittaa samasta aiheesta lisää, eri tavalla ja eri näkökulmassa. Sen voi yhdistää muihin aiheisiin ja näkökumiin. En ehkä näe tällaista aiheiden tyhjenemistä. Toisaalta minulle lukukokemus on tosi tärkeä, eri tietokirjallisuuden muodot ja se, millaisia tunteita ne tuottavat, niin niissä kyllä riittää julkaisemista.

Pekka Uotila: Varmasti juuri noin, mahdoton ajatella, että se tyhjentyisi. Ajattelen tietotakin ylipäätään niin, että ensisijaista on se uteliaisuus. Ihmisen uteliaisuus ei lopu koskaan, se on täyttymätön. Jos se loppuu, niin pysähtyy kyllä ihan kaikki inhimillinen toiminta. Niin kauan kuin ihmisillä on uteliaisuutta, niin tietokirjallisuus voi hyvin ja sille riittää tilausta. Koska se itse formaatti on kuitenkin suhteellisen toimiva. Itse haen tietokirjoista kuitenkin tietynlaista tarinaa ja jos se on hyvin kirjoitettu, niin kyllä se uppoaa.

Liisa Suvikumpu: Toi tarina on mielestäni kiinnostava, koska se on jotain, joka myös erottaa tiedekirjan tietokirjasta. Tiedekirjassa ei ole pakko olla yhtä vetävää tarinaa, siinä monet muut asiat painottuvat. Toisaalta tämä tarinoiden aika, jossa väistämättä tällä hetkellä elämme, tuntuu välillä myös liikaa painottavan tarinaa; sillä tiedon tutkittavuudella ei välttämättä ole kaikissa tietokirjoissakaan samaa painoarvoa. Sitä välillä mietin, että tuntuu siltä, että meillä on niin paljon tietoa ja siitä tuotettuja erilaisia tietotuotteita, et niitä on sillain liikaa ja ne tarpeettomasti häviävät. Pitäisikö niitä olla vähemmän tai pitäisikö olemassa olevia tietomääriä kanavoida paremmin ja saada viestittyä ihmisille? Jossain määrin minua huolestuttaa se, että mitä jos se tietotulva saa osittain aikaan tätä pessimismiä tutkittua tietoa kohtaan. Voiko tietokirjallisuus vaikuttaa myönteisesti tai pahimmillaan kielteisetsi tähän?

Tiina Raevaara: Ajattelen, että on niin olennainen ja lähtemätön osa ihmisluontoa se, että haluamme tehdä uutta. Rakennamme vanhan päälle, kirjoitamme tietokirjoja, kun me ensin luetaan muita tietokirjoja ja tutkimuksia ja me nähdään siellä yhteyksiä ja asioita, joita ei ole ennen kerrottu. Haluamme jatkaa sitä kudetta aina vain eteenpäin ja pidemmälle. Teemme tätä luonnostamme, kun olemme ihmisiä.

Liisa Suvikumpu: Tietokirjat on niin kuin luonnonvoima!

Tiina Raevaara: No ajattelen jotenkin näin. Meille olisi tosi luonnotonta pysäyttää tämä luovuus ja olla tekemättä ja huomaamatta yhteyksiä ja löytämättä uusia näkökulmia.

Pekka Uotila: Tämä on just sitä samaa uteliaisuutta. Olemme siinä mielessä tässä keskustelussa lähellä sitä ydinkysymystä, jos ajatellaan kirjastoa, tietoa ja tutkittua tietoa, että tässä maailmassa, jossa kuka tahansa voi julkaista sen oman juttunsa…se on toisaalta tosi upee juttu, kun jokainen voi julkaista, mutta siinä, kun puhuit siitä tiedon tulvasta…Se, missä me julkaistaan on ehkä se ongelma, se on sellainen institutionaalinen ongelma, että missä vaiheessa voimme ajatella, että tämä tieto ylittää tietokirjallisuuden näkymättömän kynnyksen. Itse näkisin, että esimerkiksi perinteinen painettu, toimitettu ja tietyt prosessit läpi käyvä kirja, niin sillä on enemmän käytännön merkitystä kuin blogiin tai someen kirjoitetulla tarkistamattomalla tekstillä.

Tiina Raevaara: Joo, jos mennään siihen, miten kustantajien tai yksittäisten tietokirjailijoiden pitää työtään tehdä, niin siinä olen kyllä ankaramielinen. Eli tutkittu, tarkistettu, toimitettu tieto ja kunnianhimoisesti tehty prosessi, niin…joku sellainen vastuunajattelu, että miten yhdessä tietokirjallisuuden toimijat kantavat vastuutaan maailmasta ja siitä, millaista keskustelua ja maailmaa ne haluavat rakentaa, millaisilla puheenvuoroilla ja kuinka mietityillä. Peräänkuulutan kyllä tällaista vastuuta. Nyt on jonkin verran ollut julkisuudessa keskustelua tällaisesta taiteen eettisestä neuvostosta, joka tieteentekijöiden puolella on Tutkimuseettinen neuvottelukunta. Se on herättänyt jotenkin hirveästi huolta siitä, että mitä taiteilijat saavat sanoa, mutta kyllä itse ainakin kaipaisin enemmän keskustelua etiikasta tietokirjallisuuden ja kirjallisuuden puolella. En sääntöjä enkä välttämättä edes neuvottelukuntaa, mutta keskustelua. Että pohdittaisiin sitä, minkälaista maailmaa ja minkälaisilla puheenvuoroilla olemme rakentamassa.

Liisa Suvikumpu: Se on hyvä pointti. Se on niin monisyinen ja tuskin kukaan kaipaa enempää sääntöjä, mutta toisaalta huolestuttaa sellaiset väärinkäytöstilanteet, joita on jonkin verran ollut. En tiedä minkä verran niitä pääsee syntymään tietokirjallisuuden puolella, kun tieteellisen etiikan perinne on vahva. Tiedeyhteisöllä on älyttömän vahvat kontrollin keinot. Osaltaan tämä liittyy myös vallan käyttöön laajemmin ja valtaan liittyy tietysti raha. Itseäni on kovasti mietityttänyt, koska edustan apurahoja jakavia säätiöitä, jotka tukevat miljoonilla euroilla vuodessa myös tietokirjallisuutta sen lisäksi, että ne tukevat sadoilla miljoonilla tieteellistä tutkimusta ja taiteen tekemistä…niin siinä tulee aina se kysymys, että missä määrin tietokirjallista tekemistä pitäisi tukea. Tämä liittyy tuohon edelliseen keskusteluun siitä, että minkä verran tietoa on maailmassa ja miten sitä pitäisi paketoida, jotta se tavoittaisi oikeat ihmiset ja sillä olisi myönteistä vaikutusta. Niin siinä kyllä sen rahan määrä ja sen kohdentamisen tavat on ihan keskiössä. Tietokirjallisuuden julkisia varoja meillä Suomessa jakaa esimerkiksi Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta, jolla on tämä 400 000 euroa vuodessa, joka kuulostaa aika pieneltä…Niin mitä mieltä te olette siitä, että Suomen pienellä kielialueella, pitäisikö täällä tukea enemmän tietokirjallisuutta ja kenen tehtävä se olisi vai pitäisikö markkinoiden ratkaista tämä. Onko teillä tähän jotain ajatuksia?

Tiina Raevaara: No suomessahan markkinat ei kauheasti ratkaise tai tue mitään kirjallisuuden muotoa niin, että sitä olisi kannattavaa monimuotoisena tehdä, että kyllä kaikki kirjallisuuden lajit ansaitsevat ja tarvitsevat tukensa. Tietokirjallisuuden tukihan on tosi pientä verrattuna kaunokirjallisuuden tukeen. Kirjoitan itse molempia lajeja ja teen käytännössä niin, että kirjoitan enemmän kaunokirjallisuutta, koska siihen on saatavilla enemmän tukea, kuin tietokirjallisuuteen. Eli sillä tavalla nämä tukimuodot käytännössä ohjaavat sitä, mitä kirjoitetaan. Valtion puoleltahan tietokirjailijalle ei ole saatavilla edes vuoden mittaista apurahaa, kun taas kaunokirjallisuuden tukea voi saada jopa viisi vuotista taiteilija-apuraha. Nostaisin tietokirjallisuuden tuet kyllä ihan kaunokirjallisuuden tasolle. Tietokirjallisuus on myös sanataidetta ja se liikkuu tieteen teon ja kansanvalistuksen välimaastossa…kirjoittamisen, kaunokirjallisuuden, journalismin välimaastossa ja aiheesta riippuen tunkeutuu vielä muidenkin alojen sisälle. Se vaatii paljon työtä, huolellista työtä, vastuuta oikeellisesta tiedon jakamisesta, jota taas kaunokirjailijana ei joudu miettimään. Saa miettiä, mutta ei joudu miettimään. Tämä asettaa kääntäjät myös hankalaan asemaan, sillä kaunokirjallisuuden kääntäjänä saa enemmän tukea kuin tietokirjallisuuden. Hekin joutuvat siis miettimään, millä se työsuunnitelma kannattaa täyttää. Ei kannata täyttää sillä tietokirjallisuudella vaan kannattaa painottaa kaunoa. Tästä muodostuu vähä hassuja tilanteita, mihin nykyinen tukijärjestelmä meidät pakottaa.

Liisa Suvikumpu: Miltä se Pekka sinusta näyttää? Olet yhtäältä Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan jäsen ja sinulla on pitkä historia kirjastomiehenä? Miltä toi kuulostaa?

Pekka Uotila: Olen sitä mieltä, että Suomessahan on hyvä tilanne kaiken kaikkiaan tietokirjallisuuden suhteen, kun ajatellaan sitä meidän kielialueen kokoa ja sitä, kuinka paljon meillä julkaistaan. Me ollaan niin kun suuri kieli ja sitä ei ehkä ihan edes ymmärretä, miten hienoa se on. Se on meidän sivistyksen selkäranka. Koko tukiapparaatti pitäisi mielestäni möyhentää uudenlaiseksi: mitä me oikeasti tuetaan ja saavutetaanko sillä toivottuja tuloksia? Minusta tuntuu, että se, millaiset käytänteet meillä nykyään on, perustuu maailmaan, jossa koko tiedonjulkistamisen bisnes ja ekosysteemi on ollut aivan erilainen. Otetaan esimerkki korkeakoulupuolelta. Meillä tuotetaan hirveästi tietoa korkeakouluissa ja yliopistoissa, tietyistä syistä julkaisemme erittäin paljon ja se on hienoa. Mutta kun sitä tehdään niin paljon, niin suhteessa siihen, pystytäänkö tuottamaan sellaista tietokirjallisuutta, jolla se Erkki-poika 15-vuotta jossakin Kainuussa pystyy saamaan siitä tieto mahdollisimman järjellisellä tavalla, nopeasti. Tämä on mielestäni se, mihin meidän pitäisi pystyä, kun tuotamme tällaisessa super-edistyneessä yhteiskunnassa paljon tietoa, niin siihen, että päästäisiin tuottamaan sekä suomen- että ruotsinkielistä tietokirjallisuutta, joka on ymmärrettävässä muodossa. Minusta tuntuu, että nykyiset tukijärjestelmämme eivät ota tätä huomioon. Tietoa syntyy kyllä, mutta sitä ei ehkä pystytä paketoimaan sillä tavalla, että sillä voitaisiin kansalaisten tietämystä helpottaa tai sitä uteliaisuutta tyydyttää tavalla, joka parantaisi tutkitun ja punnitun tiedon leviämistä. Liian helppoa on tällä hetkellä salaliittoteorioiden ja huuhaan leviäminen ja se kertoo siitä, että jossakin joku mättää.

Liisa Suvikumpu: Mutta onko oikeasti tietokirjallisuus vastaus siihen, että salaliittoteoriat eivät leviäisi?

Pekka Uotila: No ei tietenkään, mutta joku siinä pitäisi…Yritän tässä vaan sitä jahnata, että kyllähän meillä korkeakouluinstituutiot tuottavat valtavasti tietoa, mutta syntyykö siitä tarpeeksi sellaista houkuttavaa tietoa, että se tavoittaisi laajat kansalaispiirit, en tiedä…

Tiina Raevaara: Mutta tästä tulee mieleen myös, että kuulostaako tämä myös vähän elitistiseltä. Että on tarve muotoilla tällainen ihana kirjahyllyyn laitettava tuote, mutta kiinnostaako se 15-vuotiasta Erkkiä Kainuussa 20 vuoden kuluttua tippaakaan?

Pekka Uotila: No ei tietenkään…

Liisa Suvikumpu: No pitäisikö sen kiinnostaa, jos sitä tuotetaan verovaroilla? Tämä on mielestäni sellainen kysymys, että miten me saadaan tutkittu tieto Erkille? Onko se se tietokirja vai pitäisikö olla vähän toisenlaisia tukimuotoja ja formaatteja?

Pekka Uotila: Niin, totta.

Liisa Suvikumpu: Miten me saadaan tietokirjallisuudesta seksikkäämpää? Sehän me tiedetään, että pelkästään se, että kirjat ovat läsnä lapsen elämässä, parantaa elämänlaatua. Tämä on osoitettu monilla kansainvälisillä tutkimuksilla, siitä ei ole mitään epäselvyyttä. Mutta miten tämä sitten toteutettaisiin, että siellä olisi muutakin kuin Roope-Ankan taskukirjoja, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ehkä ne ovat vähän yksipuolisia. Niin tämä tukimuotokysymys on aika keskeinen siinä, että paljonko tietokirjallisuutta pitäisi tukea ja mitä muita toimenpiteitä pitäisi tehdä, että tieto olisi seksikkäämpää, tukittu tieto…Syvä hiljaisuus…

Pekka Uotila: Seksikkäämpää tietoa, kuulostaa tosi oudolta. Tiina viittasikin jo siihen, että me ollaan tiedon suurvalta, mutta meillä on kansalaisia vähän, niin ne markkinat eivät voi toimia. Jos teet jonkun kiinnostavan jutun ja sillä on suomessa 200 lukijaa, niin jos tekisit sen englanniksi jossakin sillä voisi olla se 20 miljoonaa lukijaa. Tässä on yksi ongelma. Miten se sitten ratkaistaan, niin en tiedä. Olemme hirveän hyvä, sivistynyt kansakunta, joka tuottaa valtavasti tietoa, mutta meitä on niin pahuksen vähän. Se voi olla kaupallisesti vaikea toteuttaa ja se vaikuttaa myös niihin tukitoimiin. Eli ketä meidän pitäisi tukea, suoraa sitä kirjoittajaa vai kustantajaa vai kirjastoja?

Tiina Raevaara: Äänikirjathan on kauhean mielenkiintoinen elementti tässä ajassa. Niitähän lukee tai kuuntelee monesti myös ihmiset, jotka ei muuten lue kirjallisuutta eli ne ovat kyenneet tavoittamaan sellaista yleisöä, joka ei muuten ole kirjallisuuden pariin vielä päässyt. Tietokirjoja kuunnellaan myös, eli ajattelen, että tämä kuunteleminen voi olla myös yksi väylä tietokirjallisuuteen. Kannattaa siis tehdä ja tukea tietokirjoja, jotka sopivat myös kuunneltaviksi ja tietysti erilaisille yleisöille ja erilaisiin tarpeisiin. Se on mielestäni mielenkiintoinen formaatti myös siinä mielessä, kun puhuttiin siitä, että kirja saatetaan ostaa, jotta sen saa näkyville sinne hyllyyn. Niin aikaisemminhan oikeastaan kaikki kirjallisuus on ollut sellaista, että kustantamoille ja kirjailijoillehan on oikeastaan riittänyt se, että kirja ostetaan. Bisneksen kannalta ei ole ollut välttämätöntä, että kukaan lukee sitä kirjaa. Äänikirjoissa taas ansaintalogiikka toimii yleensä niin, että kirjailijalle ja kustantamoille maksetaan sen perusteella, kuinka pitkälle kirjaa on luettu. Niin tämähän oikeastaan asettaa kirjailijat uuteen vastuuseen siitä, että kirjan pitää tosiaan olla niin hyvä, että se pitää lukijan otteessaan loppuun saakka. Tällainen vastuuajattelu siitä lopputuotteesta voi olla äänikirjan kanssa ihan toisenlainen. Mutta sitten sekin, että kirjat tarvitsevat aina sellaisia väyliä, joita pitkin niiden äärelle päädytään. Et eihän me voida ajatella, että sen tietokirjan pitäisi suoraan osua sen 15-vuotiaan mopopojan eteen ja hänen täytyy ruveta suoraan sitä lukemaan ja hän omaksuu sen tiedon sieltä. Että kyllähän se vaatii sellaisia portteja, joita pitkin sinne päädytään. Nykyään varmaan esimerkiksi se, että tubettajat suosittelevat jotain tai Roope-Ankan taskukirjoissa viitataan paljon oikeisiin asioihin, historiallisiin henkilöihin ja teorioihin tai muuhun ja kaikki tällaisethan voi olla portteja tietokirjaan. Pitää vain luottaa siihen ja toisaalta tekemällä tehdä näitä kanavia, joilla ihmiset löytäisivät ne tietokirjat ja kiinnostuisivat tutkitusta tiedosta ja niistä ilmiöistä tai tekijöistä tai mitä kaikkia reittejä pitkin kirjoihin voikaan tulla sisälle.

Liisa Suvikumpu: Meidän 8-vuotias poika oli saanut jostakin käsiinsä Roope-Sedän taskukirjan, joka oli kokonaan sijoittamisesta. Se oli musta äärettömän kiinnostavaa. Siinä oli hienosti ikätasoisella tavalla avattu sijoittamisen käsitteitä ja käsitelty säästämisen ja omistamisen problematiikkaa koko se paksu taskukirja. Äärettömän kiinnostavaa, miten sekin konsepti on syntynyt. Ollaan taas tässä samassa kehässä, että mitä kannattaa julkaista, jotta joku siihen tarttuu ja ostaa sen ja niin edes päin. Ne eri muodot siihen tiedon välittämiseen on jatkuvassa muutoksessa ja itselleni yksi ahaa-elämys on ollut se, että äänikirjahan on se alkuperäinen kirjallisuuden muoto. Se on niin moderni ajatus, että jokainen istuu itsekseen jossakin lukemassa, sillä suurimman osan ihmiskunnan historiasta kirja on koettu yhdessä kuunnellen. Se on minusta hieno ajatus, että ollaan takaisin siinä eikä niitä pitäisi mielestäni arvottaa, että toinen on parempi kuin toinen. Tässä tullaan myös siihen, että miten kukakin haluaa käyttää ja hyödyntää sitä kirjaa ja tietoa. Mutta jotenkin se ajatus siitä, että mihin tämä kaikki on menossa, niin täällä meidän pienellä kielialueella se on se, mistä useamman pitäisi tuntea vastuuta. Siihen ei ole vain yhtä vastausta ja ratkaisua vaan se tullaan ratkaisemaan monessa eri paikassa. Mutta varmasti on ilmeisiä paikkoja, joihin voitaisiin vaikuttaa myös valtiollisin toimin, esimerkiksi koululaitokseen tai tukijärjestelmiin.

Pekka Uotila: Tuli kaksi juttua mieleen teidän tarinoista. Tiina toi oli hieno, että mistä tahansa voi löytyä se langan pää. Se, mikä mielestäni tässä on…niin myönnän auliisti, että olen ihan pihalla siitä, mitä nuorten keskuudessa tapahtuu. Että mitkä on niin kuin ne tavat nykyään, millä ruvetaan sitä uteliaisuutta tyydyttämään, koska se ei häviä mihinkään…Ja miten me voidaan vaikuttaa siihen siten, että se johtaa sen tutkitun tiedon äärelle. Tietokirjallisuuden merkitys on tässä mielestäni se seikkailu, että pääset tyydyttämään sitä uteliasuutta. Aku-Ankassa lukee näin ja sitten se ehkä herättää kiinnostuksen, hankit jonkun toisen jutun ja niin edelleen. Että siitä syntyy sellainen polku, joka on äärettömään kiinnostavaa. Se on mielestäni se varsinainen pointti, että miten me löydetään se, että ihmiset ja nuoret kiinnostuu jostain…Puhuttu ja kirjoitettu kulttuuri on sitten toinen, että tämähän on tosi lyhyt ajanjakso, kun meillä on kirjallinen kulttuuri olemassa. Siitä en tosin ole ihan samaa mieltä, että se kuultu teos ei ole ihan sama asia kuin luettu. Lähtökohtaisesti se on mielestäni vähän erilainen juttu. Mutta kun aina paheksutaan niitä nuoria, ettei ne muka lue, niin se on ihan puuta heinää. Meillä on koko ajan sellainen sukupolviepäluulo, että nuo nuoret ei ehkä lue…Ja kun nuoret kertoo itse, niin ne lukevat ihan hirveästi, mutta ne lukevat ihan eri tavalla ja erilaisia juttuja. Että aika paljon omien mielikuvien varassa tässä mennään, mutta se minua kiinnostaa, että mitä ja miten ne nuoret lukevat…Ja mietin, kysytäänkö me oikeita kysymyksiä nuorilta, meneekö heidän vastauksensa meidän kategorioihimme…

Liisa Suvikumpu: Niin nuoristahan ollaan aina huolissaan. Ihmiset ja myös nuoret ovat uteliaita ja niillä on pakottava tarve penkoa lisää sitä tietoa, mutta ne tavat voivat olla erilaisia. Esimerkiksi toinen poikani katsoo YouTubesta pitkiä dokumentteja eikä minulle tulisi mieleenkään katsoa sieltä jotain pitkää. Se, mistä olen nuorten kohdalla vähän huolissani, on se, että koulukirjat katoavat ilmiöoppimisen myötä kouluista. Osa kirjoista on digikirjoina, mutta siinä menetetään sellainen kirjan käyttäminen. Se on rauhaisa tapa hankkia tietoa omana tahtiin ja että oikeasti oppisi käyttämään sitä kirjaa niin, että siinä on sisällysluettelo, ja siinä on lukuja ja tietolaatikoita. Nämä on usein hirveän eri tavalla rakennettu digikirjoihin eivätkä ne mielestäni toimi yhtä hyvin kuin painetuissa kirjoissa. Siitä olen huolissani, että kouluissa on entistä vähemmän painettuja kirjoja, koska tietokirja se koulukirjakin on.

Pekka Uotila: Hyvä pointti. Pakko jatkaa tuosta, toi on nimittäin kiinnostanut itseäni paljon. Korkeakouluympäristössä meillä on pitkään ollut sellainen ongelma meidän hankkijoilla kirjastossa, että mitä pitäisi hankkia. Kun vielä 1980-luvulla humanistisen tiedekunnan opinto-opas oli käytännössä katsoen kirjalista, niin nykyään siellä kuvataan osaamisia, mutta ei juurikaan kirjoja. Niitä on tosi vaikea hankkia sen myötä ja tähän koulutuspuheeseen on tullut…ja se tulee varmaan paljon sieltä…se tieto on niin kuin hälventynyt sieltä taustalta pois, sitä ei juuri oikeastaan edes mainita. Eikä puhuta kirjoista vaan osaamisesta, joka on ihan fine, mutta tavallaan se kirja on marginalisoitunut siitä koulutuksesta, koska siellä puhutaan ilmiöistä ja osaamisesta. Olen siitä hieman huolissani, että yhdenvertaisuuden ja läpinäkyvyyden lisäksi olisi ihan reilua, että sen osaamisen lisäksi nostettaisiin esille se, että mihin tietoon ja kirjaan ne perustuvat. Mielestäni tieto on koulutusinstituutioissa viety vähän taustalle ja tilalle on tuotu jotain, mistä meidän on vaikeampi saada otetta.

Liisa Suvikumpu: Niin, nykyajan vaatimukset on niin mittavat, tarvitaan niin paljon uutta osaamista, että kaikkea vanhaa ei vaan voida pitää…Mutta vielä noista kirjastoista mietin, että vaikka Suomessa aina hoetaan, kuinka olemme kirjastojen edelläkävijä, niin se on minusta totta, että siitä voitaisiin puhua vieläkin enemmän. Jotta sieltä ei ainakaan leikattaisi. Kirjastot tarjoavat meille sellaista kanavaoppimista, että esimerkiksi joku, joka tulee lainaamaan kävelysauvojakirjastosta voi samalla altistua myös niille kirjoille ja sen tiedon etsimisille. Kaikista tärkeintä on opettaa ihminen uteliaaksi tiedolle ja uudelle tiedolle ja sille, miksi tieto on sellaista kuin se on. Pääasia on, että syttyy se uteliasuus. Kirjastot ovat siitä niin mahtavia paikkoja ja miten jo pieniä lapsia viedään kirjastoihin. Se on yksi tämän maan hienoimpia puolia, että kaikki tasavertaisesti pääsevät sen kirjan kokemuksen äärelle.

Tiina Raevaara: Kirja on ollut myös sellainen, kun koulunkäynnissä on ollut hieman hankalaa, niin fyysinen kirja on hyvä keino vanhempien yhdessä lasten kanssa palata sen päiväisten asioiden äärelle ja tukea sitä lasta siinä koulunkäynnissä. Sellainen on tosi vaikeaa silloin, kun jostain aineesta ei ole kirjaa ollenkaan tai kun ne ovat vain sellaisena levottomana linkkilistana. Se tarjoaa sellaisen kohtaamispaikan koululaisten kanssa.

Pekka Uotila: Sehän pitää pitää mielessä, että se kirjastonkin funktio on muuttunut tosi paljon, meillä korkeakouluympäristössäkin se on muuttunut. Meillä tarjotaan sähköistä kirjaa paljon enemmän, mutta eihän se ole joko tai. Jossain kohdissa se painettu kirja on aivan fantastinen ratkaisu, mutta toisissa taas e-kirja on ylivoimainen. Näissä on valtavasti erilaisia vaihtoehtoja nykyään…Kuka kaipaa esimerkiksi enää painettua tietosanakirjaa, on aivan itsestään selvää, että netti toimii paremmin siinä. Sanakirjat ja tämmöiset ovat fantastisia sähköisessä muodossa. Opinnäytetöiden kanssa lähteiden ja muun kanssa sama.

Liisa Suvikumpu: Mutta hei, meillä on mennyt tässä lähes tunti kuin siivillä. Olemme olleet täällä Tiina Raevaaran ja Pekka Uotilan sekä itseni, eli Liisa Suvikummun kanssa keskustelemassa siitä, mitä menettäisimme, jos meillä ei olisi tietokirjallisuutta. Haluaisin vielä kuulla teiltä, että jos tekisitte sellaisen 70-lukulaisen puhuttelevan, tietokirjallisuutta kannattavan ja siihen kannustavan t-paidan, niin millaisen mietelauseen laittaisitte siihen? Mitä lukisi teidän t-paidassa? Oma suosikki on vuosien takaa...näitä on muutama, joita on jäänyt elämään omasta lapsuudesta. Yksi on aika naseva: Lue enemmän, luule vähemmän.

Tiina Raevaara: Minulla olisi joku sellainen…Astu salatun tiedon piirin. Olen ymmärtänyt, että oma suhteeni tietokirjallisuuteen on vähän sellainen esoteerinen. Näen, että maailmassa on hirveästi tietoa, joka on piilossa ja kun tietokirjat nostavat sitä sieltä, niin niiden myötä pääsee osaksi valtavaa salattua tietokokonaisuutta, jotain, mikä tavallisilta ihmisiltä on ihan piilotettua…

Liisa Suvikumpu: Ihan mahtavaa. Mites Pekka?

Pekka Uotila: Tämä on niin vaikea…Minulla on elämässä ollut aina johtolankana tuuri. Jos minä joskus osaisin kirjoittaa, niin kirjoittaisin tuurilla johtamisen kirjan, koska tuuri, säkä…Se iskulause pitäisi olla että… Lisää tietoa, saat tuuria…Joku tämän tyyppinen.

Liisa Suvikumpu: Toi on hyvä, näistä tuli ihan mahtavat! Sanoisin, että jos ei näillä eväillä suomalainen tietokirjallisuus menesty niin ei sitten millään. Ei muuta kuin kohti yhä uljaampaa tietokirjallisuutta. Kiitoksia.

Tiina Raevaara: Kiitos.

Pekka Uotila: Kiitos.