Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) luotsaamat tiedeklubit järjestettiin keväällä 2021 Tiedeklubi-podcastsarjan muodossa. Sarjan kolmas jakso Mitä astrobiologia kertoo meistä ja tulevaisuudestamme? julkaistiin toukokuussa. Lue jakson tekstivastine alta tai kuuntele jakso Tiederadio-kanavalla SoundCloudissa tai Spotifyssa.

Kuva: Unsplash.

Tiedeklubi-podcastsarjan kevään 2021 viimeisessä jaksossa sukelletaan elämän suurten kysymysten äärelle. Tähtitieteellinen yhdistys Ursa ry:n tiedottaja Anne Liljeströmin haastateltaviksi saapuvat astrobiologiaan ja elämän syntyyn erikoistunut kasvivirologi ja kirjailija Kirsi Lehto, astrobiologiaan erikoistunut tähtitieteilijä Harry Lehto ja Ilmatieteen laitoksen tutkimuspäällikkö Pekka Janhunen. Jaksossa keskustellaan astrobiologiasta, ihmiskunnan ja kotiplaneettamme tulevaisuudesta sekä ihmiselämän levittäytymisestä maapallon ulkopuolelle.

Tekstivastine: Mitä astrobiologia kertoo meistä ja tulevaisuudestamme?

Anne Liljeström: Ihmisen suku eriytyi omakseen Itä-Afrikan alueilla noin kaksi ja puoli miljoonaa vuotta sitten ja on noussut pikkuhiljaa planeetan hallitsevaksi lajiksi. Nyt ihminen on kuitenkin löytänyt itsensä ennen näkemättömien haasteiden edestä. Pyrimme ja osin onnistummekin hallitsemaan luontoa monella tavalla ja meillä on erittäin kehittynyttä teknologiaa, mutta tähän pisteeseen pääsy on muuttanut kotiplaneettamme olosuhteita myös monella ei-toivotulla tavalla.

Tervetuloa Tieteellisten seurain valtuuskunnan Tiedeklubi-podcastin pariin. Tämä jakso on kevään 2021 kolmas ja sen on tehnyt Tähtitieteellinen yhdistys Ursa. Jakso pyörii nuoren, haastavan ja monitieteisen tieteenalan parissa: astrobiologia tutkii muun muassa elämän syntyä ja kehitystä, elämän biokemiallista perustaa, planeettakuntien olosuhteita ja elämän mahdollisuuksia muilla taivaankappaleilla sekä sitä, miten ihminen pärjää avaruuden oloissa. Ihmisen ja maapallon monimutkaisesta ja pitkästä suhteesta on keskustelemassa kolmikko, jolta vastikään ilmestyi Ursan kustantama kirja Elämä maapallolla – Mitä astrobiologia kertoo meistä ja tulevaisuudestamme? He ovat Kirsi Lehto, Harry Lehto ja Pekka Janhunen. Kirsi on astrobiologiaan ja elämän syntyyn erikoistunut kasvivirologi ja kirjailija, Harry on astrobiologiaan erikoistunut tähtitieteilijä. Molemmat työskentelevät Turun yliopistossa. Pekka taas on Ilmatieteen laitoksen tutkimuspäällikkö ja muun muassa avaruudessa liikkumiseen tarkoitetun sähköpurjeen keksijä. Minä olen Ursan tiedottaja, Anne Liljeström. Tervetuloa mukaan Kirsi, Harry ja Pekka. Teidän kirjan ensimmäisen luvun nimi on Elämän ihme, ja jo heti alussa siinä todetaan, että elämä on ihmeellisin ilmiö, jonka maailmankaikkeus on tuottanut. Ja kun kirjaa lukee eteenpäin, alkaa käydä ilmi, että ihmisen ja elämän kehitys on ollut täynnä sattuma aja tsägää. Minkälaisia sattumia ja tsägiä ihmisen kehittymiseen liittyy?

Kirsi Lehto: Ihmisen kehittyminen koko tässä eliökunnan kehitystarinassa on niin viimeaikainen tapahtuma ja omalta osaltaan näiden viimeaikaisten olosuhteiden ohjaama satunnainen lajinkehitystapahtuma. Oikeastaan tämä tarina pitää aloittaa sieltä paljon varhaisemmasta vaiheesta eli mielellään katsoa koko eliökunnan kehityskulkua ja katsoa miten se on kasvanut alkaen tavattoman yksinkertaisesta molekyyliyhteisöstä ja replikoituvista, lisääntyvistä molekyyleistä. Ja monien lukemattomien vaiheiden, vähittäisen monimutkaistumisten kautta, koko tämän neljän miljardin vuoden ajan mitä se on ollut, koko eliökunnan historia on tällainen valtavan suuri sopeutumistarina. Elämä on alusta asti ollut sellaista, että se tarttuu niihin mahdollisuuksiin mitä ympäristöt tarjoavat ja evoluution ohjaamana sopeutuu, valikoituu aina ne muodot, jotka parhaiten sopeutuvat juuri niihin ympäristön tarjoamiin mahdollisuuksiin. Niiden puitteissa elämä erilaistuu ja muuntuu ja monimuotoistuu ja valtaa alaa. Valtaa sen ympäristön ja läheiset ja kaukaiset ja koko planeetan. Sitten taas, kun olosuhteet jotenkin radikaalisti ja suuresti muuttuvat, niin suuri osa siitä elämästä voi hävitä pois. Kun on oikein vaikeita aikoja, elämä keksii uusia keinoja selvitä ja yleensä nämä kaikista suurimmat haasteet ovat tuottaneet niitä kaikista suurimpia keksintöjä, joita eliökunnassa on tapahtunut. Eli tällaisia monimutkaisuuden merkittäviä, isoja harppauksia eteenpäin. Sekin on kuitenkin ollut täydellistä sattumaa. Me ei millään tiedetä, olisiko ollut joitain muita mahdollisia ratkaisuja ja ehkä olisi ollut. Näin on kuitenkin käynyt ja eliökunta on kasvanut aina pikkuhiljaa eteenpäin monimutkaisemmaksi ja neljän miljardin kuluttua on sitten tultu tähän, että täällä kävelee tällainen kaksijalkainen nisäkäs laji, joka aivan äskettäin, viimeisen parinsadan tuhannen vuoden aikana kehittyi vielä poikkeuksellisen älykkääksi. Kaikkia näitä vaiheita on ajanut eteenpäin ja ohjannut ne ympäristöolosuhteet ja ne ovat tavallaan pakottaneet keksimään uusia selviytymiskeinoja. Nyt tämä kaksijalkainen nisäkäs, joka on jopa geneettisesti muuttunut hyvin älykkääksi, ei muuten kyvykkääksi, mutta älykkääksi, on oppinut hyödyntämään, käyttämään hyväkseen, ottamana haltuunsa valtavasti alaa, resursseja, koko tämän planeetan tarjoamat olemassaolon resurssit ja tässä sitä nyt ollaan. Että kuinka hyvin tämä laji pystyy hyödyntämään näitä ilman, että syö pois ne omaa elämäänsä ylläpitävät ekosysteemiänsä tai eliökuntaa, josta hän on riippuvainen. Olemme uuden ison haasteen edessä.

Anne Liljeström: Minkälaisia suuri keksintöjä elämän kehittymisessä sitten on ollut? Tällaisia sattumia ja onnenkantamoisia?

Kirsi Lehto: Oikein suuria onnenkantamoisia sen jälkeen, kun elämä lähti käyntiin ja tuotti yksisoluista mikrobimassaa ensimmäisen kahden miljardin vuoden ajan hapettomissa olosuhteissa ja nämä asuttivat kaikenlaiset ekolokerot maan alla, kallioperässä ja merissä, mutta ei vielä kuivalla maalla, jossa ei ollut ultraviolettivalon takia elinkelpoisia olosuhteita. Sitten elämä jotenkin sattumalta kehitti niin tehokkaan fotosynteesikoneiston eli auringonvalonhyödyntämiskoneiston. Se pystyi tekemään niin suuren pelkistyspotentiaalin tai lataamaan itseensä niin suuren energiapaukun, että se pystyi hajottamana vesimolekyylejä. Siitä lähti liikkeelle ensimmäinen suuri muutos täällä planeetalla, eli elämä alkoi muuttamaan olosuhteita merkittävällä tavalla, tuottamana happea. Ensin veteen, kallioperään, hapettamana ympäristöä, ja sitten myöskin tuottamana happea ilmakehään. Siitä seurasi muita asioita, kuten esimerkiksi anaerobiset eliöt kuolivat pois vähitellen. Muutos tapahtui hyvin hitaasti, mutta myöskin ilmasto muuttui. Heti alkoi vaikuttaa ilmiö, joka edelleenkin vaikuttaa, eli että ilmakehän komponentit, erityisesti kasvihuonekaasut vaikuttavat planeetan pinnalle jäävään lämpöenergiaan, säteilyenergiaan. Elikkä kun kasvihuonekaasut alkoivat vähentyä ilmakehässä, ilmasto viileni ja tuli jääkausi, joka kesti 300 miljoonaa vuotta. Totaalijääkausi ja suuri osa biomassaa hävisi pois niinä aikoina. Iso sellainen selviytymishaaste, mutta niissä olosuhteissa eliöt oppivat hengittämään happea ja tapahtui myös niin, että kahden erilaisen solun yhdistelmänä syntyi ensimmäinen monimutkainen solu eli tumallinen eukaryoottisolu. Se oli iso harppaus kohti monimutkaistumista. Seuraava suuri haaste tuli seuraavan totaalijääkauden aikana, joka kesti vain noin sata miljoonaa vuotta, ei ollut niin syvä eikä niin pitkä. Mutta sekin oli vaikea paikka ja sen aikana tapahtui suuri harppaus. Näiden suoranaisia syitä tai seurauksia ei tiedetä, mutta joka tapauksessa sellaiset pesäkkeenä elävät, yksisoluiset kaulussiimaeliöt kehittyivät vähitellen monisoluiseksi eläimeksi. Eli löydettiin tällainen uusi synergiaetu, eli että kannattaa tehdä yhteistyötä. Siitä lähti monisoluisten eläinten kehittyminen käyntiin ja tämän ajan jälkeen tuli tällainen suuri eläinten valtava monimuotoistuminen. Elämä lähti kehittymään omaa kehityskulkuansa eteenpäin ja tuottamana uutta lajistoa. Tätäkin lajistoa on moneen kertana karsittu, annettu uutta suuntautumisen mahdollisuutta monien tällaisten sukupuuttokausien kautta. Eli viisi suurta sukupuuttokautta on vielä tapahtunut tuon kambrikauden jälkeen, missä suuri osa eliökuntaa, jopa 95 prosenttia hävisi pois ja jotakin uutta tuli tilalle. Ja totta kai nämä vaiheet, kun paljon häviää pois ja aloitetaan jostain yhdestä vaihtoehdosta kehittämään, niin se on suurta sattumaan. Viimeinen suuri sattuman, suuri sukupuutto tapahtui 66 miljoona vuotta sitten. Siihen asti viimeiset 200 miljoonaa vuotta oli eletty matelijoiden aikakautta, ja nämä hävisit pois suuressa asteroiditörmäyksessä. Ja sattumalta sitten, nisäkkäät saivat mahdollisuuden lähteä kehittymään.

Anne Liljeström: Entä onko itsestäänselvyys, että maapallolle on kehittynyt älyllistä elämää ja tekninen sivilisaatio nyt, kun tänne elää kerran on kehittynyt? Olisiko Pekalla ja Harrylla jotain sanottavaa tähän?

Pekka Janhunen: Mehän emme tiedä vastausta tähän, että onko se itsestään selvää vai ei, joten varminta on sanoa, ettei se älyn kehittyminen ole itsestään selvää.

Harry Lehto: Minun mielestäni se taas on aika itsestään selvää, sillä me näemme älyn kehittyneen myös muissa eliöissä. Eläimet pystyvät kommunikoimana aika korkealla tavalla ja tämä on asia, jota on tutkittu merkittävästi kahden viimeisen vuoden aikana. Delfiinien sosiaaliset rakenteet on hyvin tunnettuja, mutta myös kalojen sosiaaliset rakenteet, joita ei ole tunnettu kauhean hyvin, ja muiden eliöiden. Sellaista älyllisyyttä piilee tuolla, mutta pystyisivätkö ne rakentamana jotain teknillisiä laitteita, niin se on toinen kysymys. Se voi olla, että jos ihminen häviäisi tästä, niin jokin toinen eliö nousisi. Merelliset eliöt, jos ne onnistuisivat nousemaan maan pinnalle, niin niistä voisi kehittyä uusia älyllisiä eliöitä. En näe mahdottomuutena, etteikö jokin toinen laji voisi hallita tätä. Hallitsemisessa täytyy myös muistaa se, että mikä on se hallitseva lajiryhmä maapallolla, niin se on oikeasti mikrobit. Vaikka pidämme itseämme luomakunnan kruununa, niin se on oikeasti mikrobit, jotka hallitsevat maapalloa monella tavalla.

Kirsi Lehto: Toki on näin, että olemme kovin itsekeskeisesti ja ihmiskeskeisesti ajattelevia yksilöitä, emmekä näe, että koko eliökunta pyörii tässä aivan omilla ehdoillansa. Me luulemme hallitsevamme kaikkea, mutta toki me myös otamme haltuun paljon asioita. Älykkyyden kehittymisellä on sillain vankat perusteet, että älykkyys aivan selvästi suosii tai antaa sellaista selviytymisetua lajeille. Ja monet lajit ovat omalla tavallaan ja omalla paikallaan älykkäästi toimivia ja pystyvät ratkaisemana omia haasteitaan oivaltavalla tavalla. Mutta sitten taas, jos tämä on yksi tällainen monimutkaisten eläinten kehitystä ajava tekijä, niin muuten voidaan taas ajatella, että evoluutiolla ei koskaan ole ollut suuntaa, evoluutio ei ole koskaan pyrkinyt mihinkään. Evoluutio ei ole edes pyrkinyt missään tapauksessa tuottamana tumallisia tai monisoluisia lajeja, niillä on vain ollut tietty valintaetu tietyssä tilanteessa. Ne ovat ne olosuhteet ja tilanteet, jotka ovat potkaisseet sitä kehitystä johonkin tiettyyn suuntaan valitsemalla tietynlaisia kykyjä. Jo se, että olosuhteet ovat tulleet tällaiseksi, on aikamoista sattuman summaa, joka alkoi sieltä hapen tuotosta yhden kerran, ja se on sinänsä jo aika iso kynnys. Kun aina kysytään, että voisiko muualla olla älykkäitä lajeja olemassa, niin sitten kysyn aina itse mielessäni, että no voisiko siellä on happea tuottavaa fotosynteesiä. Happea tuottava fotosynteesikoneisto on valtavan monimutkainen, ja sitä ei synny ihan helposti. Hapen tuotanto on yksi isoimpia kynnyksiä monimutkaisuuden synnyssä. Mutta toisaalta, jos mietitään tätä ihmisen alkuperää täällä aivan viime aikoina, niin se, että on voinut syntyä teknillinen sivilisaatio, niin se tarvitsee taas hyvin spesifisiä ominaisuuksia, mitä vain ihmisellä on tällä hetkellä olemassa. Esimerkiksi tarkkaa peukalo-etusormi -otetta, kädentaitoja, tarkkaa tarttumisotetta, kätevää rannetta ja kämmentä. Se tarvitsee puhekykyä, tietynlaista kurkunpäätä. Ei mikään muu laji, kuin ihminen ja lähisukuiset lajit, ovat pystyneet tuottamaan näinkään tarkkaa puhetta. Ja tietysti tarvitaan tarkkaa analyyttista ajattelua. Ainoa laji tiettävästi, vaikka emme tietenkään tiedä mitä delfiinit ja varislinnut ajattelevat, kun eivät pysty puhumaan, mutta tämä kombinaatio, ajattelu, puhekyky ja viestintä.

Anne Liljeström: Nykyään, kun elämän etsiminen maan ulkopuolella otetaan ihan vakavissaan, toisaalta etsitään merkkejä mikrobitasoisesta elämästä Marsista ja toisaalta etsitään esimerkiksi radiosignaaleja kaukaa aurinkokunnan ulkopuolelta, ja moni tuntuu ajattelevan, että koska maapallolle on kehittynyt tällainen tekninen sivilisaatio, nykyihminen, niin se on väistämätöntä muuallakin, missä elämää on kehittynyt. Mutta kiinnostavaa on se, että meilläkin on jo sukupuuttoon kuolleita teknologisia sivilisaatioita maapallolla. Nimenomaan nämä varhaiset ihmislajit, joilla oli kulttuuria, he rakensivat työkaluja. Mutta se ei kuitenkaan riittänyt siihen, että he olisivat edelleen täällä. Vai ovatko he edelleen täällä…?

Pekka Janhunen: Tässä aletaan nyt puhua sisäisestä kilpailusta. Eli kyllä he edelleenkin hyvin voisivat olla täällä, ellemme me olisi ajaneet heitä pois suorana tai epäsuorasti. Eli jos ajatellaan yksittäisen eliöyksilön tai lajin kannalta, niin kyllähän täällä pärjäisi ympäristötekijöiden osalta varsin hyvinkin moni laji, kunhan ei olisi niitä kilpailijoita, petoja ja tauteja, jotka uhkaavat. Tämä on ehkä yksi mekanismi, joka selittää sitä, mitä varten eliökunta on koko ajan tullut monimutkaisemmaksi. Vaikka evoluutiolla ei ole alkeistasolla mitään suuntaa, koska se perustuu sattumaan, niin siinä on kuitenkin sellainen luonnonlaki, että mitä enemmän sisäistä kilpailua, niin sitä enemmän evoluutiota ja sitä monimutkaisempi eliökunta ja sitä enemmän taas sisäistä kilpailua. Ihminen on tässä sisäisessä, lajien välisessä sisäisessä kilpailussa, valinnut sellaisen selviytymisstrategian, että meillä on pitkä sukupolvi. Tämä mahdollistaa pitkän lapsuuden ja se mahdollistaa kulttuurin ja teknologia, eli ihminen on kulttuurilaji. Älykkyys on hirveän vaikea määritellä ja mielestäni aika subjektiivinen asia, mutta teknologia ja kulttuuri voidaan määritellä objektiivisesti. Eli ihminen on selvästi ainoa teknologinen ja kulttuurinen laji tällä planeetalla. Muiden lajien älykkyydestä voidaan toki kiistellä, mutta ihmisen selviytymisstrategia on se, että sukupolvi on pitkä, jolloin biologisen evoluution nopeus on automaattisesti hidas eli sen adaptaatiokyky on biologisesti huonompi kuin muilla lajeilla. Mutta sitten ihminen korvaa sen kulttuurilla eli kulttuurievoluutiolla, joka taas voi olla monta kertaluokkaa nopeampi kuin mikään biologinen evoluutio.

Anne Liljeström: Oletteko muut samaa mieltä siitä, että ihmisen sisäinen kilpailu vei meiltä varhaisemmat ihmislajit?

Harry Lehto: Osittain, mutta ne myös sulautuivat nykyihmiseen. Esimerkiksi Neandertalinihmistä on sulautunut nykyiseen ihmiseen. Geneettisten tutkimusten pohjalta tiedämme, että meissä on kahdesta neljään prosenttia Neandertalinihmistä. Tiedämme myös, että eri ihmislajeja on risteytynyt keskenään. Sillä tavalla on tehty uudenlaista ihmistä. Varhaisemmilla ihmislajeilla on ilmeisesti kaikilla ollut myös kulttuuri, vaikka ei ihan samalla tavalla kuin nykyihmisellä. Kulttuuria on myös eri simpanssilajeilla. Eli eri lajeilla on erilaista käyttäytymistä ja kieltä, eli se saattaa olla koko ihmissuvun ominaisuus. Että on kehittynyt jonkinlainen kulttuuri, mutta siinä voi olla tärkeässä osassa juuri tämä Pekan mainitsema pitkä ikä, että pystytään välittämään tietoa puheen avulla tai muilla keinoilla eteenpäin. Ihmisellä se on mennyt vähän pidemmälle kuin muilla.

Kirsi Lehto: Lajien menestyminen todellakin varmasti liittyy kilpailukykyyn, sekä lajien sisäiseen että eri lajien väliseen kilpailukykyyn. Ja se, että nykyihminen on noussut muiden lähisukuisten ihmislajien joukosta ainoaksi, joka on jäänyt jäljelle, varmasti liittyy kilpailukykyyn. Se taas liittyy niihin ihmisen spesifisiin ominaisuuksiin eli olemme jollain tavalla erilaisia kuin Neandertalin- tai Floresinihmiset tai esimerkiksi Homo erectus, joka säilyi kuitenkin lähes puolitoista miljoonaa vuotta ja oli ennen nykyihmistä kaikista laajimmalle levinnyt laji. Mutta nämä kaikki joutuivat väistymään ja osittain risteytymään, sillä jostain syystä selvästi nykyihminen on ollut kyvykkäämpi. Se taas on ollut biologinen ominaisuus. Nykyihmisellä on noin 260 uutta geeniä verrattuna Neadertalinihmiseen. Eli on ollut geneettistä pohjaa sille, että ihminen on tullut kyvykkäämmäksi ja vaikka se sitten ilmenee jollain kulttuurin tai luovan ajattelun tai älykkyyden tasolla, niin silti sillä on ollut biologinen perusta. Koska nämä olosuhteet ja valintapaineet ovat olleet samat näille sisarlajeille, mutta vain ihminen selviytyi. Ihminen oli siis todennäköisesti vain niin vahva, että ihminen otti tilan haltuunsa.

Pekka Janhunen: Niin, olennaista tässä on se ekolokero. Ihmisen ekolokero on valtavan laaja, koska se on koko planeetta, koska äly ja teknologia laajentavat sitä ekolokeroa. Ekolokeron sisällä on aina kilpailu ja tyypillisesti vain yksi laji per ekolokero jää henkiin. Muualla eliökunnassa on ihan sama juttu, mutta ne ekolokerot ovat vain niin paljon pienempiä kuin ihmisen ekolokero.

Kirsi Lehto: Joo, ja ihmisen suureen valloituskykyyn vaikuttaa se, että ihminen pystyy sopeutumaan kaikenlaisiin olosuhteisiin. Kuumaan, trooppiseen, päiväntasaajan ympäristöihin, jäätiköille, napaseuduille taikka jääkausiin. Ihminen vain muuttaa sitä lajistoa, jota se syö. Se pystyy syömään hedelmiä, metsästämään riistaa tai hylkeitä. Se pystyy liikkumaan maalla ja meressä, vaeltamaan pitkiä matkoja ja keksimään keinoja, joilla se metsästään kaiken syötäväksi kelpaavan. Ihminen on valtavan kekseliäs.

Anne Liljeström: Hyvä, tästä on hyvä siirtyä ihmisen ja luonnon – tarkoitan luonnolla nyt koko kivistä planeetta ja kaikkea sitä elävää siinä ympärillä. Olemme alkaneet ymmärtää, että elämme suuren murroksen aikaa ja että olemme osa monimutkaista ja suurta järjestelmää, joka muuttuu koko ajan. Tässä puhuttiin siitä, miten ihminen osaa sopeutua muuttuviin olosuhteisiin ja miten maapallo muuttaa ihmistä. Mutta nykyäänhän ihminen vaikuttaa myös maapallon kautta luontoon. Käydään vähän läpi niitä tapoja. Haluaisiko Harry sanoa tähän jotain?

Harry Lehto: Ihminen muuttaa luontoa aika voimakkaasti. Esimerkiksi, jos katsotaan, miten paljon maapallolla on isoja eläimiä, jotka ovat villejä, ja toisaalta taas sellaisia eläimiä, jotka ovat ihmisen tuotantoon tuotettuja eläimiä – lehmiä, hevosia, sikoja ja muita – niin ihminen tuottaa tällä hetkellä ruuaksi ja muuhun käyttöön enemmän eläimiä, kuin mitä tällä hetkellä on villejä eläimiä. Ihminen on siinä ylittänyt luonnon kapasiteetin. Toinen asia, jos katsotaan, miten paljon ihmisten muokkaamaa maata on, niin se on myös ylittänyt luonnollisen maan määrän. Rakennuksia on niin paljon, että niiden määrä on ylittänyt luonnollisen, villin kasviston ja ympäristön. Jos katsotaan luontoa kokonaisuutena, niin meidän pitäisi ajatella koko luontoa. Ei poimia sieltä yksittäisiä juttuja eikä yksittäisiä asioita. Esimerkiksi ilmaston lämpeneminen on tärkeä asia, mutta sitä ei saisi poimia ainoaksi tärkeäksi asiaksi, jota mietitään. Vaan sitä luonnon tilaa pitäisi miettiä täydellä ekologisella tasolla, mikä tarkoittaa bakteereista ja sienistä alkaen ihan isoihin eläimiin asti. Olen tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana saanut eri syistä käydä eri paikoissa ympäri maapalloa ja olen aivan järkyttynyt siitä, mikä tila luonnolla on. Nyt ei puhuta ainoastaan niistä valkoiselle miehelle kaukaisista paikoista, joissa tuho on massiivista, mutta tuho on valtavaa myös lähempänä, ihan Suomessa. Järkyttävää siinä on se, että kun olemme täällä sen keskellä, emme huomaa sitä. Eilen juuri oli uutisissa siitä, miten Suomen metsät esimerkiksi ovat liian kuusipitoisia, jolloin taudit pääsevät tuhoamaan suuria metsiä. Siis kuusimetsiä, jotka ovat meidän metsäteollisuutemme tärkeimpiä puita, mutta nämä metsät tuhoutuvat, koska ympäristö on liian yksipuolista. Näitä asioita ei ole ajateltu aikaisemmin, mutta niitä pitäisi ajatella. Miten saamme palautettua luonnon monimuotoisuuden? Se voi olla jo liian myöhäistä. Mutta tämä luonnon monimuotisuuden kysymys on aivan kriittinen ihmisen selviytymiselle maapallolla. Se tulee kaikkialla esille; meren, järvien, metsien ja kukkaniittyjen tiloissa. Perhoset häviävät Euroopassa, se tuntuu pienelle jutulle, samaten mehiläiset häviävät. Kun mehiläiset menevät, ei tule enää omenoita omenapuihin eikä mustikoita metsiin. Pieneltäkin tuntivilla asioilla on luonnossa niin suuret seuraukset ja vaikutukset, että meidän pitäisi tämä oikeasti paitsi ymmärtää, myös sisäistää. Niin yksinkertaisissa asioissa, kuin että mitä kukkia esimerkiksi hankin pihalleni. Sinne pitäisi hankkia kukkia, joista hyönteiset pitävät. Se auttaa heti sen ekolokeron pientä palauttamista. Näillä voi olla merkitykselliset seuraukset. Meidän pitäisi pitää parempaa huolta, koska me olemme olevinamme kaikkein fiksuimpia tästä ympäristöstä. Eikä vain hävittää kaikkia. Tämä on oikeasti vaara. Meidän pitäisi löytää vastaukset näihin kysymyksiin.

Anne Liljeström: Se, että me ryhdymme ajattelemaan luontoa kokonaisuutta, on valtava asia. Ja toisaalta, kun mietitään näitä valtavan pitkiä aikaskaaloja, joissa planeetat luontaisesti muuttavat itseänsä ilman, että ihmisellä on siihen mitään vaikutusta. Ihminen on nyt olemassa hyvin tietyssä vaiheessa maapallon historiaa. Niin ihminenhän on varmaan siis evolutiivisesti kehittynyt miettimään aika pieniä asioita, eikä tällaisia valtavia, pitkiä aika skaaloja, koko biosfäärin vuorovaikutusta, tähtitieteellisiä äärimmäisiä etäisyyksiä. Tekeekö tämä meistä sokeita meidän itseaiheuttamalle muutokselle?

Harry Lehto: Kyllä, se tekee aika sokeaksi siinä mielessä, että…Otetaan nyt esimerkiksi keskimääräinen suomalainen tila. Siinä on metsää ympärillä ja isäntä katsoo sinne ja ajattelee, että näin minun isänikin teki ja tämä metsä näyttää hyvältä metsäteollisuuden vaatimusten kannalta. Mutta ei se välttämättä osaa katsoa sitä metsää ekosysteeminä, ekolokerona. Olisi tärkeää ymmärtää sitä koko luontoa siinä, mutta se on aikamoinen haaste. Mikä tahansa, mikä on vanhempaa kuin oma isoisä tai isoäiti, niin niitä me emme tajua intuitiivisesti. Tässä kun ikää on alkanut tulla, niin huomaa itse vertaavansa siihen omaan lapsuuden maisemaan ja sitten osaa kuvitella vielä toisen sukupolven taakse päin sinne omien isovanhempien maisemaan, mutta sitä vanhempaa on vaikea käsittää. Se ei mahdu normaaliin ajatuksen kulkuun. Ja sitten kun me puhumme miljardeista vuosista, niin sen käsittäminen on vaikeaa. Se kontrasti, mikä tapahtuu nyt, verrattuna vaikka siihen, mitä tapahtui tuhat vuotta sitten, niin se on aivan valtava kontrasti. Suomessakin esimerkiksi satavuotiset puut alkavat olla todella harvinaisia, kun puut, kuusi ja mänty esimerkiksi, voivat kasvaa kolme-neljä sataa vuotiaiksi. Eli kannattaisi ajatella pidempiä aikaskaaloja ja koko luontoa.

Anne Liljeström: Oliko sinulla Kirsi jotain tähän?

Kirsi Lehto: No joo, tähän voisi sanoa ehkä näin yleistäen, että vanhat ihmiset ovat varmaan aina näin viime vuosisatoina sanoneet, että maailma muuttuu ihan liian nopeasti. Eli että jo yhden ihmisen iän aikana on nähtävissä merkittävää teknologista muutosta, johon on vaikea sopeutua. Mutta sitten, kun ne nuoremmat ikäluokat elävät sitä itse aiheuttamaansa muutosta ja murrosta, niin se näyttää aivan täysin normaalilta tilanteelta ja on vaikea nähdä, että asiat ovat nopeasti muuttumassa. On olemassa tällainen lainalaisuuskin, jota sanotaan pienenevän standardin laiksi. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset vertaavat vain niihin tämänhetkisiin asioihin niitä uusia asioita, joita tulee, eikä nähdä sitä, että esimerkiksi sadassa vuodessa ne asiat ovat muuttuneet hyvinkin toisenlaisiksi.

Mutta tosiaan, ihmisen aiheuttama muutos on todella massiivinen. Tässä aivan viime aikoina on tullut esimerkiksi vastaan tilanne, että ihmisen tuottaman materiaalin massa on suurempi kuin kaikki biomassa tällä planeetalla. Olemme ottaneet materiaalin haltuun ja elämme kuudetta sukupuuttoa, se on aivan kiistämätön tosiasia. Sukupuutot ovat kuitenkin aina sen verran hitaita, että lajit, jotka elävät siinä sisällä, eivät välttämättä tunnista sitä. Me ihmiset nyt tunnistamme, että maailma on muuttumassa, mutta kukaan ei tietenkään koskaan voi tietää sitä, että mitkä lajit siitä sukupuutosta tulevat selviämään. Jos äkkiä sanoisin, että ihmisellä voi olla mahdollisuus säilyä sukupuutosta, jos osataan sopeuttaa niin, että meidän omat elinmahdollisuutemme eivät häviä.

Anne Liljeström: Tässähän on sekin tietysti, että tällä hetkellä maapallo ja luonto ihmisen vaikutuksesta muuttuu erittäin nopeasti, samoin ihmisen kulttuuri. Ihan oman elämän aikana on tehty valtavia harppauksia, jos mietitään vaikka Internetiä ja sen käyttö. Silti tämä muutos on tosi hidasta ja tapahtuu viiveellä, vaikka voimme nyt jo huomata sen, että asiat muuttuvat. Silti myöskin tulevaisuuden ennustaminen ja sen kuvitteleminen aika lyhyelläkin välillä on itseasiassa todella vaikeaa. Toki meillä on tietokonemalleja, joilla voimme jotain ennustaa, mutta ihan intuitiivisesti se ei sieltä oikein tule.

Tässä sivuttiin jo vähän luonnonvoimia ja sitä, että planeetta puuhaa planeetan juttuja, eikä ihmiseltä kysele. Pekalla on ollut ajatuksia siitä, miten ne voitaisiin ehkä huomioida tulevaisuudessa. Ajankohtainen puheenaihe on muille planeetoille matkustaminen ja ehkä sinne muuttaminenkin. Tai ylipäätään avaruuteen siirtyminen. Mitä te ajattelette tästä? Onko ihmisen siirtyminen avaruuteen jotenkin väistämätöntä tällaiselle uteliaalle lajille?

Pekka Janhunen: En tiedä, onko se väistämätöntä, mutta luonnollista se tavallaan olisi. Eliöillä on taipumus levittäytyä, kaikilla eliöillä, ja jos se on ihmiselle teknisesti mahdollista, niin en näe syytä sille, miksi niin ei tapahtuisi jossain vaiheessa.

Anne Liljeström: Mutta olisiko siitä hyötyä? Jo nyt ihmisiä asuu esimerkiksi alueilla, joissa ihan jo ilman ilmaston lämpenemistäkin on hirmumyrskyjä, tulivuorenpurkauksia ja maanjäristyksiä. Avaruudessa näiltä voitaisiin mahdollisesti olla suojassa?

Pekka Janhunen: Kyllä, tämä on ihan totta. Eli luonnonkatastrofien puuttuminen olisi pysyvä etu, joka avaruusasumuksissa voisi olla. Toinen potentiaalinen etu on se, että elinpinta-ala ei ole rajattu tähän maapallon pinta-alaan eli se voisi skaalautua paljon suuremmaksi, kuin mitä maapallo on.

Kirsi Lehto: Mmm…Tähän voisi sanoa, että totta kai täytyy uskoa insinöörejä, kun ne laskevat ja osoittavat, että olisi teknisesti mahdollista ja monien tahojen mielestä varmasti hyvin toivottavaa ja monella tavalla vastaisi ihmisen ja elämän levittäytymisen periaatetta. Se lienee varmasti mahdollista, jos tämän ihmiskunnan ja teknologian resurssit sen sallivat. Koska puhutaan valtavan kalliista ja energiaa hyvin paljon käyttävästä teknologiasta. Ja kun nyt jo ollaan sellaisessa tilanteessa, että ollaan tämän planeetan resurssien äärirajoilla, niin herää kysymys siitä, että riittääkö meillä tämä kasvun potentiaali siihen, että tämä pystyttäisiin toteuttamaan? Ja että haluammeko me käyttää tämän planeetan resursseja siihen? Se myös edellyttäisi sitä, että meillä on toimiva ja taloudellisesti hyvinvoiva yhteiskunta, joka tukisi tätä toimintaa. Kehittyykö meidän yhteiskuntamme siihen suuntaan, että se pystyy tuon tekemään tai haluaako se sen tehdä vai haluaisiko se kenties suojella sitä, mitä täällä on jo olemassa?

Pekka Janhunen: Tähän energia-asiaan sellainen lisäys, että avaruudessa sitä energiaa riittää, koska aurinko paistaa koko ajan. Eli siellä aurinkoenergia on hyvin helppo ja luonnollinen muoto, koska sitä ei tarvitse säilöä. Eli siihen ei liity samoja pulmia kuin planeetan pinnalla. Mutta toki siihen sitä alkuinvestointia tarvitaan ja siihen kuluu tämän planeetan energiaa. Mutta sitten jos tai kun ollaan siellä, niin sen jälkeen se energiaongelma häviää.

Anne Liljeström: Olisi mielenkiintoista…Voisi puhua vielä lisää tästä, että jos rakennettaisiin joku avaruusasema ja mitä siellä voisi…Tässä kirjassa puhutaan paljon tästä vaihtoehdosta. Mutta jos me ajattelemme sitä, miten ihminen on nyt muuttanut maapalloa ja tilanne on täällä melkoisessa kriisissä, niin tätä taustaa vasten, vaikkapa Marsin asuttaminen…Veisikö ihminen sinne vain samat ongelmat, olisiko se eettistä?

Pekka Janhunen: Marsissa on joka tapauksessa se ongelma, että gravitaatio on vain yhden kolmasosan tästä maapallon gravitaatiosta ja se on aika iso ongelma ihmisen fysiologialle. En suosittelisi Marsissa asumista. Jos lapsi kasvaa niin pienessä painovoimassa, jolloin todennäköistä olisi se, että lapsen lihaksisto tai luusto ei kehity sellaiseksi, kuin maassa asuvien. Ehkä he pystyisivät asumaan aikuisikänsä siellä Marsissa, mutta maahan hei eivät voisi palata. Olisi aika epätodennäköistä, että he pystyisivät kasvattamaan sitä lihas- tai luumassaa siten, että he kestäisivät kolme kertaa suuremmassa painovoimassa. Tämän takia en tunne kovin suurta mieltymystä näistä Mars-siirtokunta-ajatuksista, eli suosin ilman muuta keinopainovoimallisia asumuksia vapaassa avaruudessa, joissa voidaan saada maata vastaava keinopainovoima aikaiseksi.

Harry Lehto: Olen Pekan kanssa samaa mieltä Marsista, Mars on vaikea paikka. Jotkut tutkijat ovat ajatelleet, että voisimme saada sieltä happea ilmakehän hiilidioksidista, mutta sitä siellä on niin vähän, että se ei pitkälle riitä hapentuotantoon. Eli siellä voisi tulla ongelmia resursseista. Näissä isommissa avaruusrakennelmissa taas täytyy ottaa huomioon se ympäristö, joka sinne luodaan. Siellä pitäisi olla hapentuottajia ja muita mikrobeja ja kasveja. Myös eläimiä, bakteereita ja muita tällaisia. Sen ekosysteemin luominen taas voi olla vaikeaa siten, että siinä olisi tarpeeksi lajeja, jotta se ekosysteemi ei romahda, jos yksi laji kuolee vaikkapa johonkin tautiin. Eli vähän samanlainen juttu kuin maapalolla. Se olisi hyvä miettiä aika tarkkaan, koska nythän me olemme samanlaisessa tilanteessa.

Pekka Janhunen: Tässähän on hyvin tärkeä rooli tällä eläimen koolla. Ihmistä isommille lajeille on niukasti tilaa maapallolla tällä hetkellä, ja sama juttu olisi varmasti näillä avaruusasumuksilla. Suurpetojen reviirit voivat olla satojen kilometrien kokoisia ja niitä pitää olla vähintään viidensadan populaatio, niin pitäisi olla aika suuria alueita käytössä. Maapallolla tämä on haastavaa, koska ihminen työntää tieltään lajeja, jotka se kokee itselleen vaaraksi tai haitaksi. Mitä pienempi eläin on, sitä pienemmän alueen ja ekolokeron se tarvitsee. Peltohiiri, kastemato tai etana ei kovin montaa neliömetriä sitä tilaa tarvitse. Näin biodiversiteettiä voisi mahtua aika paljonkin, jos puhutaan vähän pienemmistä eläinlajeista.

Kirsi Lehto: Varmasti näitä haaveita avaruuteen muuttamisesta on aika monella taholla ja joku tietty biljardöörikin aivan vakavissaan aikoo perustaa ihmisen siirtokunnan Marsiin ihan lähitulevaisuudessa. Ja aikoo käyttää siihen paljon resursseja ja haluaa ehkä elää itsekin loppuelämänsä siellä. Noh, onnea matkaan vaan. Luulen, että Mars ei ole ihmiselle sopiva ympäristö, kuten Pekka tuossa jo sanoikin. Painovoima on liian pieni, ei sovi ihmisen biologialle, olemme fyysisesti adaptoituneet tämän planeetan olosuhteisiin. Se on yksi juttu. Toinen on se, että ei Marsissa eikä muillakaan planeetoilla ole sitä etua, että aurinko paistaisi koko ajan.  Marsissa on myöskin vuorokausi- ja vuosisyklit ja siellä on todella kylmää. Siellä ei pysty koko ajan tuottamaan aurinkoenergiaa vaan ainoa vaihtoehto olisi ydinenergia, joka pitäisi kuljettaa maasta kuten kaikki muukin hienoteknologia. Liian kallista, ehdottomasti liian kallista, jopa Elon Muskille. Toisekseen, Kuten Pekkakin on vakuuttavasti osoittanut, näissä vapaissa avaruussiirtokunnissa olosuhteita pystyttäisiin rakentamaan ihmiselle ja jollekin pienille eliöille sopiviksi, mutta jos sellainen kehitys lähtee käyntiin, se lähtee kehittymään jollain aivan toisilla haasteilla ja periaatteilla, kuin millä eliöt ovat kehittyneet maassa. Se ei suinkaan kehity niillä valintapaineilla, kuin täällä, vaan jollakin toisilla ja kun ihmisen sukupolvi on pitkä, siellä kehittyisi todennäköisesti aika toinen laji. Ja kun valintapaineet ovat pelkästään materialistiset ja aineelliset, niin siellä todennäköisesti kehittyisi tämä Homo economicus -yhteiskunta, joka voi olla jo ainakin kulttuurisesti erilainen kuin Homo sapiens tällä planeetalla. Ja mitä se ikinä sitten olisikaan, niin onhan sitä mielenkiintoista kuvitella, ei kukaan voi tietää sitä, mitä se olisi.

Anne Liljeström: Mielestäni on tosi arvokas havainto se, että kun puhutaan ihmisen muutosta avaruuteen, että meidän pitäisi viedä sinne tosiaan myös muita lajeja, koska ihminen ei pärjää yksin. Jo ihan ruuantuotannon takia tarvitaan muita. Ihminen ei ole niin itsenäinen kuin se kuvittelee olevansa.

Kirsi Lehto: Kyllä ja tarvitaan muita, kaikenlaista orgaanista biomassaa, biotuotteiden tuottamista varten…Sanotaan vaatteisiin, lääkkeisiin, paperiin, kuituihin…rakentaminen todennäköisesti onnistuu mineraaleista 3D-printtaamalla, mutta tarvitaan varsin suuri yhteiskuntapohja sille, että on riittävästi kulutusta, jotta tällainen massatuotanto tulee ollenkaan kannattavaksi. Ajattelen, että sinne tarvitaan ihmisiä lähinnä kuluttajiksi, ei sinne tarvita ihmisiä tuotantoon, vaan lähinnä kuluttamaan.

Anne Liljeström: Ryhdyn nyt viemään tätä keskustelua loppua kohti ja voisin heittää kuuntelijoille sellaisen kysymyksen, että kannattaa miettiä sitä, kuka sinne lopulta muuttaisi kuluttajaksi, kenen rahoilla, ketkä sinne saisi tai joutuisi lähtemään? Ihan tähän loppuun olisi hyvä mielestäni miettiä vielä sitä, kun olemme puhuneet nykytilanteesta ja mahdollisuuksista avaruuteen siirtymisestä. Nyt, kun olemme tässä pisteessä, että asiat eivät mene ihan ideaalilla tavalla, niin mitä ylipäätään tarvitsisimme siihen, että tällainen tekninen sivilisaatio voisi olla olemassa kestävällä tavalla?

Kirsi Lehto: Tarvitsemme toisenlaista taloussysteemiä. Kollektiivisempaa ja yhteisöllisempää, taloudellisemmin elävää. Tarvitaan paljon kierrätystä, kaiken materiaalin säästämistä ja sillä tavalla ekonomista ajattelua, että ymmärretään kaiken materian ainutkertainen arvo eikä mitään haaskata.

Pekka Janhunen: Tämä on hyvin suuri ja vaikea kysymys. Haastaisin oikeastaan myös vähän sitä näkökulmaa, että elämmekö sellaista poikkeuksellista kriisiä tällä hetkellä? En välttämättä usko, että niin on, vaan voi olla myös niin, että tämä ihmiskunta on aina ollut kriisissä, mutta huomaamme sen vain nyt tehokkaammin, kun meillä on nopeampi ja parempi tiedonvälitys. Se, mikä on varmasti tapahtunut, on se, että meillä on ongelmia, joita ei aikaisemmin ole ollut. Mutta samalla olemme myös ratkaisseet niitä vanhoja ongelmia eli ne ongelmat ovat muuttaneet muotoansa. Mutta että ovatko ne absoluuttisessa kaavassa vakavampia nyt kuin aikaisemmin, niin siitä en ole varma. Voi olla, että tällainen kysymys on epärelevantti pohtiakin, koska se, millä on merkitystä, on tämä nykyhetki ja siitä lähtevä tulevaisuus ja se, miten voimme tulevaisuuteen vaikuttaa.

Harry Lehto: Tämän ongelman laajuus, mikä meillä on tällä hetkellä maapallolla, tämä ympäristön häviäminen, siis ei heikkeneminen vaan häviäminen, käy ilmi tutkimuksista, joita on jatkettu viimeiset 20–30-vuotta. Ja kaikki ne indikaattorit näyttävät miinusta, 30 tai 50 prosenttia. Ne ovat niin hälyttäviä lukuja, että meidän pitäisi kaikkien herätä siihen, miten me saisimme näitä lukuja parannettua. Ympäristö on tällä hetkellä romahtamassa, ellei se ole mennyt siitä jo peruuttamattomasti ohi. Tämä näkyy merien tilassa ja ilmaston tilassa sekä maanpäällisissä erilaisissa eliöryhmissä. Ihan mikä tahansa eliöryhmän, minkä poimit, niin näet sen saman indeksin siellä, se on aina miinusmerkkinen. Mikään ei ole tällä hetkellä parantumassa. Olen aika pessimistinen sen suhteen. Olen pessimistinen myös näiden avaruusasemien suhteen sen takia, että me emme tunne niitä kauhean hyvin. Jos me viemme ihmisen avaruusasemalle, niin ihminen kantaa mukanaan 1–1,5 kiloa erilaisia mikrobeja. Osa näistä mikrobeista, jotka täällä maan pinnalla ovat normaaleja, alkavat siellä kasvaa tautia tuottaviksi. Se on yksi esimerkki siitä, miten sielläkin se ekosysteemin hallitseminen olisi vaikeaa. Olen tullut aika synkäksi tämän kokonaiskuvan suhteen. En tiedä, johtuuko se siitä, että on itse vanhentunut vai siitä, että on seurannut näitä tutkimuksia ja todella olen järkyttynyt asiasta.

Anne Liljeström: Kiitos Harry Lehto, Kirsi Lehto ja Pekka Janhunen. Lisää aiheesta voi lukea Ursan kustantamasta kirjasta Elämä maapallolla – Mitä astrobiologia kertoo meistä ja tulevaisuudestamme? Elämä on ihmeellistä.