Tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksosta Työväki ja seksi

Uutiset   17.12.2021 15.08

Tiedekirjan podcastien syksyn 2021 sarjana on ”lukuhetki”, jossa Sanna Majuri lukee tekstisitaatteja valikoiduista uutuustiedekirjoista. Kuulijat saavat kurkistaa kansien väliin ja nauttia kirjojen tarinoista. Sarja esittelee Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) jäsenseurojen tuoreita julkaisuja. Aiheina ovat muun muassa seurapiirielämä Turussa 1810-luvulla, prostituutio 1900-luvun Helsingissä, filosofiasta pohdiskelua kapitalismin ja luonnon suhteesta, muistojen Viipurin kaupunkitila, oppivelvollisuuden historia sekä paneudutaan Terijoen alueen rakennuksiin. Lue tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksosta Työväki ja seksi alta ja kuuntele podcast Tiederadio-kanavalla Soundcloudissa tai Spotifyssa.

Tekstivastine: Tiedekirja: Työväki ja seksi

Tiedekirjan podcast-jakso käsittelee Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran Väki voimakas sarjaan kuuluvaa julkaisua Työväki ja seksi. Artikkelikokoelman Työväki ja seksi artikkeleissa tutkitaan, miten käsitykset seksuaalisuudesta ja seksistä liittyvät työhön, työväenkulttuuriin ja työväenliikkeeseen. Kirjoituksissa pohditaan myös, mitkä ovat olleet häpeällisiä ja vaiettuja kysymyksiä liittyen luokkaan, seksiin ja seksuaalisuuteen. Näyttelijä ja laulaja Sanna Majuri lukee sitaatin Antti Häkkisen artikkelista Työväki, prostituutio ja Helsinki.⠀

Intro: Tervetuloa Tiedekirjan ”lukuhetkeen”. Lukuhetki on Tiedekirjan podcastsarja, jossa luetaan osia kirjoista ja sinä, kuulija saat kurkistaa kirjojen aihepiiriin ja tyyliin. Nautinnollista lukuhetkeä! Sanna Majuri lukee sitaatin Antti Häkkisen artikkelista ”Työväki, prostituutio ja Helsinki” artikkelikokoelmasta Työväki ja seksi.

Työväki, prostituutio ja Helsinki, Prostituoidut

Tutkimuskysymykseni oli ja on: maalaistyttö Maria saapui joskus 1900-luvun alussa Helsingin rautatieasemalle. Hänellä oli vain vähän rahaa, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei työpaikkaa, ei asuntoa. Miten hänelle ja hänen kanssasisarilleen kävi Helsingissä. Omien laskelmieni mukaan, ja aikalaiskäsityksenkin vahvistamana, 1900-luvun vaihteessa noin joka kymmenes maalta tullut työläistaustainen nuori nainen joutui vuosittain tavalla tai toisella prostituution tai ainakin vahvojen prostituutioepäilysten uhriksi. Vastaavasti 85 prosenttia prostituutioon liittyvien syiden takia viranomaiskäsittelyyn joutuneista naisista oli syntynyt muualla kuin Helsingissä.  Tämä luku on iso. Se kertoo yhtäältä siitä, että kaupunkiin muutto oli nuorille naisille todellinen riski, toisaalta siitä, että prostituoidut olivat useimmiten ”toisia”, muualta tulleita, irti taustayhteisöstään, turvattomia, suojattomia, yksin tai yksinäisiä. Tämä piirre näyttää olevan yleinen sekä historiallisesti että globaalisti. Vain hyvin harvoin prostituutio kasvaa yhden ja saman yhteisön sisältä.

Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että prostituoitujen lukumääriin, heidän taustaansa, prostituution syihin, siitä irtaantumiseen, asiakkuuteen, prostituutioalakulttuuriin ja muihin sellaisiin liittyvät tiedot on hankittu pääosin erilaisten kontrolliviranomaisten kokoamista tiedoista. Näkökulma on siten vahvasti viranomaisnäkökulma, ja usein sitä leimaa vahvasti sovinistinen ajattelutapa. Näkökulmaa täydentää lehdistössä käyty aikalaiskeskustelu, joka sekin on ”ulkopuolista”.  Prostituoitujen omaa ääntä on jäänyt asiakirjoihin vain vähän, joskus ei lainkaan. Viranomaisten ja kansalaisten vihamielistä asennetta kuvaa vaikkapa oheinen kuva. Se on Helsingin tarkastustoimiston tarkastuspäiväkirjasta valokuvattu erillinen sivu. Ylempi henkilö nimeltään Hilma Mathilda (sukunimet on poistettu) on käynyt muutaman kerran sukupuolitautitarkastuksissa. Viimeisen merkinnän jälkeen hän on tehnyt itsemurhan. Kirjanpitäjä on oheen piirtänyt 20-vuotiaana kuolleen naisen hautakiven ja iloitsevan pirun.

Prostituoitujen taustasta on kirjallisuudessa esitetty erilaisia käsityksiä. Omassa aineistossani oli tietoja vajaasta 3000 prostituution takia viranomaisten kanssa tekemisiin joutuneesta naisesta. (Miesprostituoidut olen jättänyt tarkastelun ulkopuolelle). 1800-luvun aineistossa 83 % heistä tuli työväenluokasta (torppareista tai työläisistä), niin sanotusta keskiluokasta noin 14 prosenttia ja varakkaammista luokista noin kolme prosenttia. 1900- luvun aineistossa proletarisoituminen on vielä selvempää: työläistausta 90 %, keskiluokka 10 %, yläluokka 0 %.  Työväenliike näki prostituution vahvasti luokkakysymyksenä ja piti sitä työväenluokan naisten riiston keskeisenä syynä. Se oli varsin oikeassa siinä, että prostituutio oli luokkakysymys: naiset olivat työläisiä, erillään eläneitä, usein köyhiä, alkoholisoituneita ja sairaita. Asiakkuuden kuva oli sen sijaan paljon monimutkaisempi.

 Viranomaiset oli velvoitettu selvittämään prostituutioon joutumisen syyt ja auttamaan mahdollisuuksiensa mukaan prostituutiosta irtaantumisessa. Siksi tuli jokaisesta irtolaiskäsittelyyn joutuneesta naisesta samoin kuin tarkastustoimiston kirjoihin joutuneista niin sanotuista vakinaisista prostituoiduista kirjoittaa pieni elämäkerta ja määrittää prostituution aloittamisen syytekijät. Vuosina 1867–1900 aloittaneista 658 prostituoiduista oli 56 % ”hakeutunut”, 36 % ”houkuteltu” ja 8 % ”joutunut” alalle. On epäselvää, miten ja miksi poliisi päätyi milloinkin tiettyyn merkintään. Oli syyluokittelun luotettavuus kuinka heikko tahansa, se antaa kuitenkin tärkeän vihjeen siitä, että prostituoidut olivat useimmiten rationaalisesti toimivia, ajattelevia naisia, joille prostituutio saattoi tarjota vaikeassa tilanteessa ainoan toimeentulolähteen. Aloittaessaan he eivät tienneet kaikkia niitä seurauksia, joita päätöksestä tulisi olemaan heille, mutta pelkkinä tahdottomina uhreina heitä on kyllä vaikea nähdä. Tämä näkemys on samassa linjassa Kirsi Vainio-Korhosen Turkua koskevien johtopäätösten kanssa.

Yhdistämällä puutteellisia ja vajavaisia tietoja toisiinsa voidaan luoda eräänlainen prostituoidun elämänkulkumalli, niin sanottu ”tavallinen tarina”: Nuorena muutto maatyöläis- tai torppariperheestä Helsinkiin, palvelu- tai tehdastyö, työttömyys, toimeentulo-ongelmat, seurustelu, hylkäys, mahdollisesti avioton lapsi, osa-aikainen prostituutio, kiinnijääminen, leimautuminen, vakinainen prostituutio, syrjäytyminen, lopettaminen. Asiaa ei tietenkään tule yksinkertaistaa. Syitä ja tarinoita oli monia, mutta tavalla tai toisella ne kytkeytyvät toimeentuloon ja sen ongelmiin. Elämänkulussa oli kriittisiä hetkiä, joissa tehdyt ratkaisut lisäsivät prostituution todennäköisyyttä. Avioton lapsi, hylkäys, työttömyys ja yksinäisyys olivat tilanteita, joissa oltiin alttiita prostituution houkutuksille tai pakoille. Parittajat ja sutenöörit olivat tässä tilanteessa usein paikalla. Myös prostituutiossa jo mukana olleet naiset houkuttelivat uusia tulokkaita. Se ei aina ollut vaikeaa. Varsinkin 1800-luvun niin sanotun bordelliprostituution tarjoamat tulot olivat niin suuria, että niiden tarjoamaa ylellistä elämää oli joidenkuiden vaikea vastustaa. On huomattava, että Margaretha Järvisen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa tutkinut, vuonna 1990 ilmestynyt väitöskirja: Prostitution i Helsingfors - en studie i kvinnokontroll päätyi samankaltaisiin tuloksiin. Sadassa vuodessa asiat olivat muuttuneet vain vähän.

Helsingissä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla väestöön suhteutettuna todella paljon prostituoituja. Väitöskirjassani tein laskelmia erilaisten viranomaislähteiden avulla ja päädyin seuraavaan kuvioon, josta niin sanottu salainen prostituutio (arviolta puolet) on jätetty pois: Kuviossa on esitettynä sekä absoluuttiset että suhteelliset lukumäärät. Kun suhteellinen määrä on koko ajan laskenut trendinomaisesti, absoluuttiset määrät vastaavasti kasvoivat, ja huippu saavutettiin toisen maailmansodan jälkeen, minkä jälkeen määrä kääntyi nopeaan laskuun. 1990-luvun alussa oli toinen käänne, tällä kertaa ylöspäin.

Tärkeimpinä prostituutiomuotoina olivat 1800-luvun niin sanottu bordellisprostituutio, 1900-luvun katuprostituutio ja 1990-luvun katu- ja ravintolaprostituutio. Keskeinen johtopäätös tästä laskelmasta oli ja on se, että kyseessä on ollut yhteiskunnallinen, määrältään ja muodoiltaan muuttuva ja vaihteleva sosiaalinen ilmiö, ei ”ikuinen” tai ”pysyvä”. Se ei ole ”aina keskuudessamme”, vaan se muuttuu ja siihen voidaan vaikuttaa. Se ei välttämättä aina ole ollut yhtä tuomittua tai stigmatisoivaa. On myös muistettava, että prostituoiduilla on voinut olla monta roolia äitinä, tyttärenä, sisarena, vaimona, rakastajana ja että usein he ovat olleet myös niin sanotussa virallisessa työelämässä.

Prostituoitujen elämänkaarta tutkittaessa törmätään suuriin vaikeuksiin, koska ei voida tietää, mitä esimerkiksi toiselle paikkakunnalle muuttaminen todellisuudessa tarkoitti: lopettamista vaiko jatkamista. Oliko muutto väistöliike, jolla hämättiin viranomaisia? Varsinkin alkuvaiheessa prostituoidut näyttävät eläneen kohtuullisen ”normaalia” työväenluokkaista elämää, mutta jos rekistereihin on luottamista, tämän ”normaali” alkoi varsin pian muuttua kasaantuviksi vaikeuksiksi, joihin ei ratkaisua tahtonut löytyä. Kun prostituoidun asema muuttui julkiseksi, alkoi vahva viranomaisten ja naapuruston painostus. Viranomaiskontrolli teki prostituoidusta ”julkisen naisen” ja monin eri tavoin nopeutti ja syvensi syksykierrettä. Prostituoitu törmäsi niihin poliittisiin, ideologisiin, uskonnollisiin ja moraalisiin sanktioihin, joita on käsitelty edellä. Pian prostituoidun elämä alkoi kiertää kehää kadun, työlaitoksen, vankilan ja sukupuolitautisairaalan välillä. Asunto vaihtui usein vuokravelkojen, naapurien painostuksen ja turvallisuussyiden takia. Nopeasti myös terveys petti muun muassa ankarien, mutta tehottomien sukupuolitautilääkitysten takia. Alkoholi ja joskus huumeet astuivat kuvaan, ihmissuhteet vaikeutuivat, väkivalta lisääntyi, psyykkiset ongelmat kasaantuivat, ja itsemurhariskit kasvoivat.

Tämä armoton kuva ei tietenkään koskenut kaikkia ja aina, mutta jos prostituutio jatkui muutamaa vuotta kauemmin, riskit kasvoivat nopeasti. Tässä prosessissa varsinkin poliisiviranomaiset olivat kaikkea muuta kuin auttamassa. Kohtelu oli nöyryyttävää, julmaa ja häpäisevää. Tämä ruma kuva on löydettävissä myös Järvisen tutkimalla myöhemmällä aikakaudella. Eikä se myöskään eroa nykyajan naiskaupan keskeisistä piirteistä.

On hämmästyttävää, että koko tarkastelukauden aikana (1860– 1939) viranomaiset tekivät – puheista huolimatta – ainoastaan yhden ainoan kerran kunnollisen selvityksen tiedettyjen prostituoitujen elämän vaiheista. Se liittyi niin sanotun ohjesääntöisen prostituution lakkauttamisen vaikutuksiin naisten elämään. Sen tulosten mukaan alkutilanteessa (ohjesääntöisen prostituution lakkauttamisajankohtana 1908) 221 naisesta 80 % oli ”kadulla” ja yksi viidesosa vankilassa tai työlaitoksessa. Noin neljän kuukauden välein tilanne selvitettiin aina uudestaan. Vajaan kolmen vuoden päästä naisista edelleen yli puolet oli joko vankilassa tai kadulla. Mahdollisesti aktiivisten toimenpiteiden ansiosta noin joka viides oli tuolloin töissä. Naimisissa oli noin 1/10. Valitettavasti kaikkien naisten tilanteesta ei ole tietoa. 

Vastaavasti olen tutkinut prostituution lopettamista 1800-luvulla aloittaneiden osalta. Kahden ja puolen vuoden jälkeen aloittaneista oli mukana edelleen noin puolet. Viiden vuoden jälkeen jäljellä oli kolmannes. Tämänkin tarkastelun mukaan työelämä ja avioliitto auttoivat monia. Suojakotikin toi turvan monelle. Mutta jos alalle jäi, kuolemanriskit alkoivat kasvaa nopeasti neljän vuoden jälkeen. Useimmille ratkaisu oli kuitenkin muutto toiselle paikkakunnalle Suomessa tai muutto Venäjälle tai Ruotsiin. Näissä tapauksissa emme voi tietää, mitä sittemmin tapahtui. 

Oli myös käänteisiä tarinoita, kuten aina on. Jos prostituutioon ryhtymisen taustalla oli erityisiä tapahtumia tai elämänkulun taitekohtia, niin oli laita myös prostituutiosta irtaantumisessa. Prostituution suohon vajonneelle rakkaus ja avioliitto toivat uuden mahdollisuuden. Monet naiset saivat työpaikan ja kykenivät irtaantumaan entisestä. Suojakoditkin onnistuivat auttamaan monia. Muutto toiselle paikkakunnalle näyttää olleen myös Tampereella mahdollinen tie ulos prostituutiosta, kuten Tiia Hakanen on pro gradu -työssään osoittanut. Uuden elämän saattoi aloittaa, vaikka Amerikassa.

Vaikka monelle prostituutio oli ehkä hetken seikkailu, useat jäivät pitkäksi aikaa se piiriin. Jotkut pystyivät hallitsemaan tilanteen paremmin, toiset heikommin. Vaikka prostituution olisi voinutkin lopettaa, sen varjo seurasi perässä. Työnantaja ja aviomiehet kyselivät vuosia myöhemmin Helsingin siveyspoliisilta, oliko se ja se henkilö ollut aiemmin laitoksen kirjoissa. Erittäin auliisti viranomaiset myös tietonsa jakoivat. Tämä julma viranomaispolitiikka sai ja saa tutkijan voimattoman raivon valtaan. Lainaan tässä jäähyväisluentoani marraskuussa 2019:

”Viranomaisaineistoista välittyi suoraan myös se äärimmäisen julma ja häpäisevä, jopa raaka repressiivinen politiikka, jota prostituoituja kohtaan sovellettiin. Viranomaistahosta muotoutui ongelman keskeinen syy, ei sen helpottaja. Olen kohdannut tämän saman ilmiön tutkiessani irtolaispolitiikkaa laajemminkin, perehtyessäni vankeinhoidon historiaan, tarkasteltuani lastensuojelun käytäntöjä, lukiessani eugeniikan praktiikoita – puhumattakaan köyhäinhoidon menettelytavoista. Kaiken kaikkiaan Suomi on ollut äärimmäisen kova heikoimpiaan ja turvattomimpiaan kohtaan. Hyvän elämän edellytykset eivät näillä eväillä ole toteutuneet.”

Prostituutio epävirallisena taloutena ja alakulttuurina

Seuraavaksi siirryn käsittelemään prostituutiota epävirallisena taloutena ja eräänlaisena alakulttuurina. Käytän epävirallisen talouden määrittelyssä YK:n yleisesti käyttämää luonnehdintaa. Prostituution hahmottamisessa eräänlaisena epävirallisen talouden muotona hyödynnän Dominique Boels’n jakoa prostituutiosta virallisen, epävirallisen ja laittoman talouden osana: Yhdistyneiden Kansakuntien käyttämän määritelmän mukaan: “The informal economy refers to activities and income that are partially or fully outside government regulation, taxation, and observation.” Dominique Boels korostaa (belgialaisen) nykyprostituution luonnetta sekä virallisen, epävirallisen että laittoman talouden vuorovaikutteisena muotona. Molemmat tarkastelut lähtevät liikkeelle juridisen normiston asettamista rajoituksista ja sanktioista, mutta ennen kaikkea viranomaisten todellisuudessa käyttämistä valvontatavoista. Nämä kaksi eivät suinkaan aina ole vastanneet toisiaan. Prostituutio on nähtävä myös laajemmin osana niin sanottua huvitteluteollisuutta ja tarkemmin yhtenä niin sanotun seksibisneksen alalajeista. Prostituutio on myös osa maailmanlaajuista turismia, ja se on usein osa myös tuiki arkista yritystoimintaa.

Helsingin prostituutio oli 1800-luvun lopulle asti tiukasti kytkeytynyt kaupungin kylpylä- ja ravintolatoimintaan. Se oli niin avointa ja yleistä, että sen voi huoletta sijoittaa jopa virallisen talouden alueelle. Olen arvioinut, että prostituutiobisnes vastasi ehkä noin 10 % koko huvitteluteollisuuden arvosta ja että prostituoituja olisi ollut noin yksi prosentti kaupungin väestöstä. Prostituutio toimi lukuisten kaupungin keskeisten ravintoloiden yhteydessä, toisin sanoen osa ravintoloista oli bordelleja. Bordellien toimintaa valvottiin, mutta todellisuudessa ravintoloiden toiminta rikkoi useita rikoslain normeja alkaen salavuoteudesta, huorinteosta ja bordellien toiminnasta, joka oli kriminalisoitu jo vuoden 1734 rikoskaaressa. Kun vuonna 1883 bordelleja alettiin lakkauttaa, olemassa oleva laki vain aktivoitiin. Bordellien pyörittäjiä tuomittiin vankilaan, ja monet ruotsalaissyntyiset prostituoidut karkotettiin maasta.

Lasken myös niin sanotun ohjesääntöisen prostituution järjestelmän kuuluneen virallisen talouden piiriin, koska viranomaiset selvästi myötävaikuttivat sukupuolitautitarkastusten avulla prostituution olemassaoloon ja tarkastusmaksujen – jotka oli porrastettu kolmeen eri luokkaan – varjolla verottivat toimintaa. Myös tämä niin sanottu katuprostituutio oli rikoslain mukaan koko ajan laitonta. On yllättävää, että kun ohjesääntöisyys vuonna 1908 lakkautettiin, tosiasiassa valvonta vain siirtyi poliisilta siviilipuolelle.

Miltei koko 1900-luvun ajan prostituutio kuului Helsingissä laittoman talouden piiriin. Vaikka ohjesääntöisyys jatkuikin toisessa muodossa aina vuoteen 1942 asti, irtolaisasetusta alettiin soveltaa rangaistusmuotoisesti aiempaa aktiivisemmin prostituoituihin, parittajiin ja sutenööreihin. Uusi irtolaislaki tuli voimaan vuonna 1937. Se mahdollisti pitkät työhuonerangaistukset, jopa pakkotyön. Ääritapauksessa se olisi mahdollistanut elinikäisen pakkotyön. Tämä kaikki toimi niin sanotuilla hallinnollisilla määräyksillä, ilman oikeudenkäyntejä ja näyttövelvoitteita. Samalla rikoslain parituspykäliä käytettiin erittäin herkästi. Vaikka juridisesti prostituutiota vastaan oli jo 1800-luvulla käytettävissä samaan aikaan lukuisia lakipykäliä (paritus, sukupuolitautilait, irtolaisasetus, huorinteko, salavuoteus, prostituutio bordelleissa ja prostituutio yleisesti), käytännössä näistä käytettiin tuolloin vain sukupuolitautilakeja.

1900-luvun alkupuolella koko lainsäädännön kirjo tuli aktiiviseen käyttöön ja rangaistukset kovenivat. Vasta 1900-luvun loppupuolella lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö liberalisoituivat. Kutsun tätä 1900-luvun aikakautta katuprostituution ajaksi, vaikka toki asiakkaiden ja prostituoitujen kontaktit solmittiin entistä useammin tekniikan uusilla mahdollisuuksilla, muun muassa puhelimella. Katuprostituutio sanana kuvastaa kuitenkin hyvin toiminnan amatöörimäistä luonnetta ja sen kytkeytymistä muuhun kadun laittomaan toimintaan, muun muassa alkoholimyyntiin. Taloudellisesti prostituution kokonaisarvo jäi vähäiseksi. Kuten aiemmassa kuviossa esitin, myös prostituoitujen suhteellinen määrä väheni koko 1900-luvun ajan ja samoin absoluuttiset luvut toisen maailmansodan jälkeen. Prostituutio marginalisoitui myös bisnesmaailman erikoiseksi lisäksi ja erityisen syrjäytyneiden päihteidenkäyttäjien osaksi. Kuten Johanna Niemi-Kiesiläinen on osoittanut, 1960- ja 1970-lukujen seksuaaliliberalismi johti siihen, että myös lainsäädännössä prostituution rangaistuselementtejä vähennettiin ja sen sijaan suosittiin neutraalia linjaa. Prostituution rangaistavuus oli poistettu jo vuonna 1936, irtolaislaki kumottiin 1986.

Kolmannen vaiheen, puolivirallisen talouden aikakaudelle oli tyypillistä prostituution nopea lisääntyminen. Kiivaan kasvun syynä näyttäisi olleen 1990-lama, osin sosialistisen maailmanjärjestyksen hajoaminen, osin naiskaupan ja seksiturismin kansainvälistyminen. Nopeassa tahdissa ikään kuin palattiin ajassa yli sata vuotta taaksepäin, kun kaupungin keskeisissä ravintoloissa oli jälleen prostituutiota ja katuprostituutio lisääntyi huomattavasti. Viranomaiset olivat tämän ilmiön edessä aseettomia ja avuttomia. Olin itse mukana viranomaistyöryhmässä, joka 1995 asetettiin selvittämään prostituutiotilannetta Suomessa. Tilanne näytti riistäytyneen käsistä. Näen kuitenkin positiivisena sen, että toimintaa suunnattiin aktiivisesti prostituoitujen tukemiseen, ei niinkään heidän ahdistelemiseensa. Tässä asiassa pro tukipisteen Jaana Kauppinen ja monet muut toimivat aktiivisesti. On vaikea sanoa, millaisia taloudellisia arvoja kolmannen vaiheen prostituutiossa esiintyi. Arviot kymmenistä miljoonista markoista, myöhemmin euroista, ovat vain arvailuja.

Aivan viime vaiheessa prostituutiovälitys on siirtynyt internettiin, jolloin se on myös pitkälti kadonnut silmistä. Siksipä se ei nyt taas olekaan ongelma. Poissa silmistä, poissa mielestä. Prostituutioalakulttuurin rakenteita on vaikea hahmottaa. Kyse oli varsin monimutkaisesta verkostosta, johon prostituoitujen ja heidän asiakkaidensa lisäksi osallistui parittajia, sutenöörejä, välittäjiä, hyötyjiä ja edistäjiä. Parittajat olivat Helsingissä bordellinomistajia, jotka palkkasivat prostituoituja palvelukseensa. Näitä oli bordellikaudella 1800-luvulla yleensä 10–12 naista. Myöhemmin, 1900-luvulla, kyseessä oli tavallisesti henkilö, joka vuokrasi asunnostaan huoneita tai huonetta prostituoitujen käyttöön. Yhden ainoan kerran, 1980-luvulla, on ollut tiedossa, että helsinkiläisen hienostohotellin johtaja on saanut tuomion parituksesta, salliessaan prostituution hotellihuoneissa ja sen yökerhossa.

Parituksesta tuomitut naiset olivat usein entisiä prostituoituja, jotka siirtyivät, tai joiden oli elääkseen pakko siirtyä parittamiseen. Parituksesta saivat tuomioita myös miehet. Sutenöörit olivat prostituoitujen niin sanottuja suojelijoita, usein poikaystäviä, jotka möivät tyttöystäväänsä. Välittäjät olivat esimerkiksi vossikan- tai taksinkuljettajia, joilla oli tiedossaan prostituoitujen osoitteita tai puhelinnumeroita. Hyötyjiä olivat esimerkiksi ravintoloitsijat tai yömajan/hotellin omistajat, jotka saivat tuloja prostituution kautta. Edistäjinä saattoivat toimia henkilöt, jotka pyrkivät estämään prostituution rajoittamistoimenpiteitä.

Vastaavasti prostituoitujen auttajina ja ohjaajina toimivat muun muassa Pelastusarmeijan, Sininauhaliiton ja monien muiden järjestöjen henkilöt. Emma Mäkinen oli heistä kuuluisin. Ainakin Sininauhaliiton kertomuksen mukaan Helsingin rautatieasemalla saattoi olla parittajia viekoittelemassa nuoria maalta tulleita naisia prostituutioon samaan aikaan, kun järjestöjen edustajat pyrkivät neuvomaan ja auttamaan samoja naisia. Samaan ihmisverkostoon on myös luettava siveyspoliisin, myöhemmin huoltopoliisin konstaapelit, tarkastustoimiston henkilökunta, järjestyspoliisi, terveysviranomaiset, rajavalvontaviranomaiset ja niin edelleen. Tämän tärkeän tason jätän vain maininnalle. Viittaan tässä Leena Silpolan mainioon pro gradu -työhön: Siveetön synti ja haureellinen huvi: Prostituutioilmiö Kuopiossa 1880–1894. Hän käsittelee paitsi prostituoitujen elämää myös tätä prostituutioalakulttuuria paikallistasolla.

Prostituoitujen asiakkaista on vähän tietoa. Kontrollilaitos ja oikeusviranomaiset suojelivat systemaattisesti asiakkaiden henkilöllisyyttä, varsinkin jos nämä tulivat niin sanotuista korkeammista säädyistä. Pitäen mielessä, että ilmi tullut asiakaskunta oli sosiaalisesti epätasaisesti jakaantunut, erilaiset työläistaustaiset miehet olivat suurin asiakasryhmä. Usein oli niin, että prostituutiossa tavallisesti kohtasivat työläistaustaiset, usein heikossa sosiaalisessa asemassa olleet henkilöt. Oli asiakas rikas tai köyhä, tähän kohtaamiseen liittyi vääjäämättä alkoholi. Prostituutio oli paitsi läheisessä suhteessa ravintolatoimintaan, sen perin juurin olennainen osa oli päihtyminen.

Suuri asiakasryhmä olivat sotilaat. Helsinki oli tärkeä sotilastukikohta, ja enimmillään Suomenlinnassa oli sotaväkeä yli 100 000 henkeä. Venäläisen sotaväen kurinpito oli armeijan itsensä hallussa ja siksi lukumäärät lienevät vahvasti aliarvioivia. Kolmas iso ryhmä ovat ”herrat”. Tässä asetelmassa toistuu työväenliikkeen mielellään ylläpitämä asetelma: säätyläismiehet hyväksikäyttämässä työväenluokan naisia. Sukupuolitautitilastot olivat julkisia, mutta yksityislääkäreiden vastaanotolle saapuneita henkilöitä ja tavattuja tautitapauksia ei luokiteltu mukaan viranomaistilastoihin. Satunnaisesti säilyneiden tietojen perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että prostituutiosuhteet olivat yläluokan miesten keskuudessa tavallisia, arkipäiväisiä ja mahdollisesti jopa väistämättömiä, maskuliinisuuteen kasvamisen etappeja.

Prostituutioyhteisön arkielämästä on niukasti tietoja. Ratsioiden ja pidätysten yhteydessä tallentui pöytäkirjoihin satunnaisia välähdyksiä alakulttuurin elämästä, mutta systemaattista tietoa ei ole jäänyt. Ruotsalainen historiantutkija Tomas Söderblom (1992) teki Landskronan museossa työlaitoksen arkistoista yllättävän löydön. Yleisen asiakirja-aineiston joukossa oli puinen matka-arkku, joka vaikutti olleen pitkään avaamatta. Sisältö oli hämmästyttävä. Siinä oli tallentuneena työlaitoksessa aikanaan olleen, Söderblomin Mariaksi kutsuman, naisen henkilökohtainen jäämistö: vaatteiden lisäksi kirjeitä, piirroksia, muistiinpanoja ja kaksi omatekoista runokirjaa. Tavarat olivat joutuneet museon varastoon jo aikoja sitten. Runokirjojen henkilökohtaisten merkintöjen kautta Tomas Söderblomille avautui ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua 1920-1930-luvuilla prostituoituna toimineeseen Mariaan, tämän ystäviin, ajatuksiin ja yksityiseen elämään. Hän löysi muun muassa seuraavan runokatkelman: ”Man kallar mig slinka o annat mera/men jag tar det utan att blinka”.  (Minua kutsutaan huoraksi ja vielä rumemmin sanoin, mutta en sille silmääkään räpäytä).

Dokumenteista avautui kokonaan toisenlainen maailma. Erilainen kuin se, jonka viranomaiset tai myös tutkijat olivat alamaailman kovasta todellisuudesta luoneet. Marialla oli hyviä ystäviä, he juhlivat ja pitivät hauskaa, toimivat kuin tavalliset ihmiset arjessa, hoitivat päivittäisiä askareita, huolehtivat, murehtivat ja välillä iloitsivat. Materiaalista avautui myös näkökulmia musertavan kontrollikoneiston maailmaan, instituution kaiken särkevään logiikkaan ja käytäntöihin. Kirjoittaessaan Marian maailmasta Söderblom ei suinkaan väittänyt avanneensa yhden ihmisen maailmaa läpikotaisin. Hän toi esille marginaalissa eläneen ihmisen elämää, ajatuksia, tunteita, teki ne näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Vaikka prostituutioalakulttuuri toimi ehdottomasti rahan ja seksin voimalla, ehkä se ei kuitenkaan niin kovin paljon eronnut tavallisesta ”kulttuurista”.

Kun 1800-luvulla prostituutiota suvaittiin yllättävän paljon, ongelmalliseksi koettiin lähinnä sen kansanterveydelle aiheuttamat uhat. 1900-luvun alkupuolella uhkakuvat laajenivat. Prostituution koettiin uhkaavan vallitsevia moraalisia ja uskonnollisia arvoja. Sen katsottiin olevan perheideologian vastainen ja loukkaavan (työväenluokkaisten) naisten oikeuksia. Vuosisadan loppupuolella, koko prostituutio-ilmiön hiipuessa asenteet muuttuivat suvaitsevammiksi. Taistelu prostituutio vastaan oli vahvimmillaan 1890-luvun ja 1990-luvun lopun välisellä aikakaudella. Sitä ennen ja sen jälkeen prostituoituna eläminen on mahdollisesti ollut helpompaa yhteiskunnallisen kontrollin ja painostuksen näkökulmasta tarkasteltuna.

Ontro: Tutustu tieteeseen Tiedekirjan podcastin parissa.