Tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksolle Monimuotoinen muinaisuus, yhteinen tulevaisuus

Uutiset   8.10.2021 12.34

Tämä on tekstivastine Tiedekirjan podcast-jaksosta Monimuotoinen muinaisuus, yhteinen tulevaisuus. Tiedekirjan podcastsarja esittelee tieteellisiä seuroja ja niiden julkaisemia teoksia. Teokset löytyvät tiedekirjan verkkokaupasta.(link is external) Tiedekirjan podcastit löytyvät Soundcloudista(link is external) ja Spotifystä.

Tässä jaksossa arkeologi Liisa Kunnas-Pusa ja design museon vastaava museolehtori Leena Svinhufvud keskustelevat Suomen 150 vuotta täyttävästä Suomen muinaismuistoyhdistyksestä, Suomen museo Finsk museum -julkaisusarjasta sekä teemanumerosta Monimuotoinen muinaisuus, yhteinen tulevaisuus.

Tekstivastine: Tiedekirja: Monimuotoinen muinaisuus, yhteinen tulevaisuus

 

Leena Svinhufvud: Suomen muinaismuistoyhdistys täyttää tänä vuonna 150-vuotta ja Suomen museo Finsk museum -julkaisusarja juhlistaa tätä teemanumerolla, jonka otsikon monimuotoinen muinaisuus, yhteinen tulevaisuus. Ja tästä on kanssani keskustelemassa täällä arkeologi Liisa Kunnas-Pusa ja minä olen Leena Svinhufvud, olen julkaisusarjan toimituskunnan jäsen ja siviilissä työskentelen design museossa, jossa toimin vastaavana museolehtorina.

 

 Alotetaan tästä juhlakalusta, eli Suomen muinaismuistoyhdistyksestä ja tuolta nettisivultakin pystyy lukemaan, että se on tieteellinen seura ja sen tarkoituksena on edistää Suomen sekä mahdollisuuden mukaan muiden suomensukuisten kansojen ja alueiden muinaisuutta valaisevaa arkeologista, kansatieteellistä, taidehistoriallista ja kulttuurihistoriallista tutkimusta. Ja myös levittää mahdollisimman ajanmukaista tutkimustietoa, sekä herättää ja pitää vireillä kiinnostusta kulttuuriperintöön. Melkoisen iso tehtävä. No muinaismuistoyhdistys on suomalaisen kulttuuriperinnön ja historian ja kulttuuritieteiden yhteinen järjestö, pitkäikänen yhteisö, joka siis kokoontuu edelleenkin tämä seura kuukausittain.

 

 Ja mä ajattelin Liisa että tässä aluksi heti paljastetaan, et mikä meidän suhteemme on tähän tähän muinaismuistoyhdistykseen. Kerroin jo, että olen tässä sen takia että olen mukana ollut mukana toimittamassa tätä kirjaa Suomen museo, Finsk museum, mutta mä olen lisäksi taidehistorioitsija täältä Helsingin yliopistosta ja minut otettiin mukaan tähän yhdistykseen sillä tavalla, et istuessani laudaturseminaarissa tuossa Senaatintorin laidalla, niin siellä kiersi ja ainakin kaksi listaa. Toinen niistä oli taidehistorian seuran jäsenanomuslista ja toinen oli Suomen muinaismuistoyhdistyksen jäsenanomuslista. Ja siihen tietenkin kuului liittyä kun oli taidehistorioitsija.

 

 No sitten tietenkin tota SMYA, eli Suomen muinaismuistoyhdistyksen julkaisusarja on tuttu monista minun alani väitöskirjoista ja on mul ollu joskus ilo puhua myös tässä kuukausiesitelmässä omasta tutkimusalueesta. Mutta Liisa Kunnas-Pusa, sinä olet arkeologi ja tohtorikoulutettava hyvinkin tässä Helsingin yliopistossa, niin haluatko kertoa omasta taustastasi. Mikä sinulle on muikkarit, Suomen muinaismuistoyhdistys?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No mulla on itsellä toki myös läheinen oma suhde yhdistykseen, että toimin yhdistyksen johtokunnan sihteerinä kolme vuotta 2015 – 2018 ja siinä tuli kyllä, hyvin pääsi perehtymään yhdistyksen kaikkeen toimintaan. Aina julkaisuavustushakemusten kirjoittamisesta sit näiden kuukausiesitelmien järjestämiseen ja muuhun tällaseen. Ja yhdistyksen jäseneks mä liityin varmaan valmistumisen jälkeen kun aloitin työt kansallismuseossa, niin siellä sitten jotenkin tuli puheeks nää kuukausikokoukset ja olin kyllä ollu tietonen yhdistyksestä aikasemminkin, mut siinä vaiheessa aloin sit käydä noissa kokouksissa ja liityin mukaan.

 

Leena Svinhufvud: Eli muikkarilaisia tässä molemmat. No tänään puhutaan siis tosiaankin Suomen museo, Finsk museumin juhlanumerosta, joka ilmestyy tässä syksyllä 2020. Ja nyt alotetaanko siitä, että kertoisit miksi halusiy tarjota tähän julkaisuun. Tiedetään nyt sinun taustastasi muikkarilaisena, mutta entäs tässä yhteydessä?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No jo silloin alun perin kuulin et suunnitellaan tällasta julkasua tai oli oikeastaan sitä ideaa kehittelemassa itsekin silloin sihteerinä ollessani. Ajattelin et olis kiva juhlistaa tätä juhlavuotta kirjoittamalla siihen jos vaan on joku sopiva teema ja sopiva kirjoitusaihe. Ja teemana sitten oli tämä monimuotoinen kulttuuriperintö ja menneisyys ja tulevaisuus, ja mulla oli mun kollegan kanssa käynnissä tällanen Pohjois-Savon arkeologista tutkimushistoriaa kartoittava tutkimusprojekti. Siinä yhteydessä me törmättiin tällaseen muinaismuistoyhdistyksen stipendiaatti Alli Nissiseen, joka oli 1800-luvun lopulla kierrellyt niillä samoilla alueilla missä me tehtiin arkeologista inventointia, ja siitä sitten lähti tällainen ajatus, että kirjotetaan Pohjois-Savon tällasesta kulttuuriperinnön kerrostumista ja siitä tutkimushistoriasta siellä.

 

Leena Svinhufvud: Tosiaankin sinun ja tutkijakollegasi Tarja Knuutisen kirjoittama artikkeli, niin on aika raflaavasti otsikoitu. Kyllä tuon sais jo polttaa kun on tuo tuommoinen rähjänä, mistä tässä artikkelissa on kyse?

 

Liisa Kunnas-Pusa: Artikkelissa on just kyse näistä kulttuuriperinnön rakentumisesta tuolla Pohjois-Savon alueella ja tutkimushistoriaa katotaan siinä 1700-luvulta lähtien, ja sitten keskitytään tähän Alli Nissisen retkeen silloin 1800-luvun lopulla. Ja sitten arkeologisen tutkimushistoriaan 1900-luvun aikana, näihin meidän omiinkin tutkimuksiin. Ja otsikko on siis sitaatti paikalliselta henkilöltä, joka on luonnehtinut tai luonnehti Alli Nissisellä tällästä väitteiden mukaan isovihan aikaista aittaa, muistaakseni Lapinlahdella.

 

Leena Svinhufvud: Ja kyllä sen saisi polttaa kunnon rähjänä, mitä tuo tarkotti tuo tommonen kommentti ja miten Alli Nissinen tulkitsi tällaista väitettä?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No hän ehkä ajatteli että ihmiset ei niinkään tällasta rakennettua kulttuuriperintöä arvosta. Ja mä ajattelen et ehkä se vaan liittyy siihen, et ehkä se aitta oli ruma paikallisten mielestä ja kulttuuriperintöö on sitten helpompi arvostaa jos se on kaunista.

 

Leena Svinhufvud: Eli samat argumentit kun tänäänkin voi lukea mediassa. Nyt olis kiva jutella vähän ja kuulla lisää tästä Alli Nissisestä ja hänen hänen matkoistaan. Kyse on tosiaankin hänen tutkimusretkestään. Haluaisitko kuvailla, että missä Alli Nissinen kävi ja mitähän kohtasi kun hän kulki tuolla tota Pohjois-Savossa?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No hän oli silloin tän retken aikaan, niin tämmöinen parikymppinen opettajaopiskelija ja muinaismuistoyhdistys lähetti tolloin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alkuvuosinakin, niin tällaisia stipendiaatteja keräämään Suomen eri alueiden muinaismuistoja ja kansanperinnettä ja kartuttamaan vähän yleisesti kaikkea mitä juuri nykyään kutsutaan kulttuuriperinnöksi, vaikkei siihen aikaan tällaista termiä käytettykään. Ja hän keskittyi pääasiassa tai hän yritti keskittyä pääasiassa arkeologisiin kohteisiin ja arkeologisiin esineisiin, mutta ihmiset halus enemmänkin kertoa hänelle vaikka tarinoita tai tällasia paikallisia legendoja, jotka hän sitten myös merkitsi muistiin. Eli hän kierteli tuolla Iisalmen ja Lapinlahden, Vieremän ja Kiuruveden alueella ainakin, Sonkajärvellä.

 

Leena Svinhufvud: Ja mistä sinä olet löytänyt tietoa näistä Alli Nissisen retkistä?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No siis löysin ihan sattumalta ton käsikirjoituksen kun tässä, meillä on siis mun kollegan kanssa, joka on toinen tän artikkelin kirjoittaja, niin meil on ollut useamman vuoden käynnissä tällanen Pohjois-Savon maakuntarahaston rahoittama arkeologinen tutkimushanke ja tää oli just niin kun liittyen tähän tutkimushistorian osuuteen siitä. Ja siinä ihan ensin alkuvaiheessa, niin me käytiin ikään ku systemaattisesti läpi kaikki arkistomateriaali mitä museoviraston arkistossa on liittyen näihin Pohjois-Savon tiettyihin pitäjiin. Ja sit siinä yhteydessä mä vaan satuin löytämään tän käsikirjoituksen. Se on digitoituna tuolla museoviraston kyppi-ikkunassa, eli siel kulttuuriperinnön palvelussa. Sitä voi käydä siellä lukemassa, löytyy ainakin Iisalmen kohdalta.

 

Leena Svinhufvud: Eli saavutettavissa kaikkien luettavissa. No mitä kun tutkijana, arkeologina sen löysit, niin minkälaiset olivat ajatukset? Mitä näit siinä tekstissä, mihin kiinnitit huomiota?

 

Liisa Kunnas-Pusa: Varmaan ensin siihen, että sitä ei oo julkastu, koska hyvin monet näistä tota niin sanotusta pitäjänkertomuksesta, niin on julkaistu esimerkiksi Suomen museossa tai sitten muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja sarjassa, mutta tämä oli aiemmin julkaisematon käsikirjoitus. Siis se on käsinkirjoitettu läystäke siellä, niin mietin että miksei se oo päätynyt julkaisuun. Ja sitten kiinnostuin tästä henkilöstä myös, koska hänen sukupuolensa on vähän poikkeava näiden 1600-luvun lopun muinaistutkijoiden joukossa. Ja sit siinä yhteydessä selvis, että hänhän on tehnyt vaikka mitä kaikkea elämänsä aikana. Sä on varmaan tiedät siitä paremmin kun minä oikeastaan, et kaikki nää tuli mulle yllätyksenä, et hän on ollu yhteiskunnallisesti hyvin aktiivinen sitten myöhemmin.

 

Leena Svinhufvud: Niin hyvin aktiivinen oikeestaan politiikankin saralla, mutta sitten myös käsityöihmiset tuntevat hänet ja käsityömallien kerääjänä ja julkaisijana, ja tutkijana, tekstiilihistorian tutkija. Jatketaan tästä Alli Nissisestä, Alli Nissinen kun hän oli Iisalmen kihlakunnassa kiersi siis vuonna 1887, niin olet käyttäny tässä artikkelissa lainausta semmost ihana luonnon kuvaus, mä voi vaikka lukea sen. Täällä on et siellä luonnon helmassa unohtaa kaikki epämukavuudet ja löytää juuri hauskuutta siellä missä puusta katsoen luulisi epämukavuutta ja ikävää tapaavansa. Siellä kyllä palkitsee matkan vaivat omituinen tunne, jonka kansan keskellä olo vaikuttaa. Ja tässäkin kiinnostaa, että mitähän Alli Nissinen tarkoitti kun hän sanoi puusta katsoen ja tässä tuntuu et semmonen vahva polarisaatio sen ehkä hänen arkiympäristönsä, ja sitten tämän tutkijan tutkimusretken paikan välillä, mutta miten, mitä hän tarkoitti tuosta puusta katsomisella?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No ensinnäkin täytyy tietysti toivoa, että me olemme lukeneet oikein hänen käsialaansa tuossa kohden, mutta mä jotenkin ajattelin, että se on tällanen, että jos kiipeisi puuhun ja katsois metsää tai lintuperspektiivistä, niin kuinka tylsältä pohjoissavolainen metsämaisema näyttäis ennen kun sitten menee sinne ja tapaa ihmisiä, ja huomaa miten mielenkiintosta siel on. Mut en tiiä onko tää oikea tulkinta.

 

Leena Svinhufvud: Eli kansan keskellä olo oli matkan vaivan arvoinen. Minkänlaisia kohtaamisia siellä teillä Alli Nissisellä oli?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No hän kuvailee paljon näitä, et kun hän meni taloihin ja sit alko siel kysellä muinaisesineistä ja sit tässähän on tällaisia ohjeita, että ihmiset ei heti ehkä lämpene jos menee suoraan asiaan, et pitää vähän ensin siinä kysellä kuulumisia ja sitten ihmiset kertoo mielellään varsinkin näitä paikallisia tarinoita ja muita. Sit oli muutamia tollasia kohtaamisia mitkä mä nyt muistan tässä erityisesti näistä. Toinen oli tää tota vanha mies joka oli hirveen kiinnostunu kaikista jostain junista ja tällasesta kulkuvälineistä, ja sitten kysyä että täytyykö pysyä naimattomana jos haluaa käydä tyttö koulua, niin kuin esimerkiks Alli Nissinen. Ja sitten kun tämä mies kuuli et tota niin ei tarvitse tehdä tällaista lupausta, niin hän oli sitä mieltä että ei avioliitto tai äitiys vähennä naisen älyä. Ja sitten toinen erikoinen oli tämä missä joka tota niin emäntä oli luullut tätä mallia tukan ostajaksi sillä perusteella, että Alli Nissisellä itsellään oli lyhyt tukka. Et mä en tiedä mitä nämä tukan ostajat on jotka ovat kierrelleet täällä, ilmeisesti jotain peruukin tekijöitä.

 

Leena Svinhufvud: Mahdollisesti kyllä, eli hän kohtasi jotain ehkä vähän vierasta ja sitten myös joutu konfrontoimaan oman positionsa tai roolinsa kulttuurissa.

 

Liisa Kunnas-Pusa: Hän on itse kotoisin siis Iisalmesta, eli toi seutu ei ollut hänelle vierasta eikä myöskään tavallaan se kansa tai puhe tai mikä on tämmönen, että hän ei ollut täysin ulkopuolinen tarkkailija siinä roolissaan kuitenkaan.

 

Leena Svinhufvud: Tässä artikkelissa käsitellään juuri sitä tavallaan sitä eroa mikä on asiantuntijoiden ja sitten sen kansan välillä, ja jollakin tavata tavalla pohditaan sitä ehkä myös nyky näkökulmaan peilaten. Kirjotatte tässä artikkelissa, että nämä kertomuksessa kulttuuriperinnön rakentuminen ja käsitteellistäminen tapahtuu paikalliseen väestöön kohdistuvana kansanvalistustyönä, ja nykyisin kulttuuriperintöön liittyvien prosessien ihanteena pidetään pikemminkin keskustelua kuin yksisuuntaista valistusta, mutta todellisuudessa näil on yhteneväisyyksiä. Kerrotko lisää tästä erosta tai yhteneväisyyksistä näitten 100-vuoden, runsaan sadan, melkein puolentoista sadan vuoden välillä.

 

Liisa Kunnas-Pusa: Niin no näissä 100-vuoden takaisissa kansanvalistus ajatuksissa aina niin kun ajatellaan, että kansaa pitää opettaa arvostamaan omaa menneisyyttään ja kulttuuria niin, että heille kerrotaan mikä on sitä arvostettavaa kulttuuria ja sitten he oppivat sen. Tai että kun he liikkuvat maastossa, niin heille pitää opettaa miltä muinaisjäännökset näyttävät, että he oppivat tunnistamaan niitä. Ja sitten nykyisin ainakin tämä ideaali olis se, että yhteisöt saavat itse osallistua sen määrittelyyn, että mikä on kulttuuriperintöä ja mitä halutaan muistaa, ja mitä halutaan nostaa esiin ja kaikkea tällasia kysymyksiä. Mutta sitten toki todellisuudessa kulttuuriperinnön ammattilaiset lähestyy usein asioita eri näkökohdista kun esimerkiks paikallinen ei-ammattilainen, joka on kiinnostunu paikallishistoriasta. Siinä voi silti tulla samantyyppisiä yhteentörmäyksiä käsityksessä siitä, että mikä on kulttuuriperintöä tai mikä on mielenkiintosta tai jotain tällasta.

 

Leena Svinhufvud: Aivan ja vertaat jollakin tavalla tätä historiallista tilannetta siihen miten tänään arkeologi luo yhteyden metallinetsintäharrastajiin.

 

Liisa Kunnas-Pusa: Joo, metallinetsijäharrastajat on hyvin tärkeitä apulaisia tai kumppaneita arkeologeilla nykyään, koska he on usein paikallisia ihmisiä jotka harrastaa paikallishistoriaa. Liikkuu luonnossa, löytää sellasia kohteita ja esineitä joita arkeologit ei välttämättä löytäis, koska ei kellään vaikka museoviraston virassa olevalla arkeologilla oo aikaa, eikä se kuulu hänen tehtäviinsäkään kuljeskella metsässä etsimässä muinaisjäännöksiä, ellei oo kyse jostain inventoinnista. Sen takia nämä harrastajat on hirveän tärkeä apu ja monet löydät mitä he on tehnyt on suunnilleen vois sanoa et on mullistanut käsityksen monista esihistorian tapahtumista Suomessa. Esimerkiks vaikka viikinkiaikaisia rahoja tunnetaan nyt paljon enemmän sellasilta seuduilta missä niitä ei oo aikasemmin tiedetty olleen, ennen kun nyt kun metallinetsinnän harrastajat on niitä löytäny. Niin se vähän vertautuu tähän miten näissä näissä tota 1800-luvun lopun muinaisjäännösretkillä, niin kysellään paikallisilta ihmisiltä, että oletteko te löytäneet muinaisjäännöksiä ja -

 

Leena Svinhufvud: Niin tässä Suomen museo, Finsk museum -julkaisussa tänä vuonna monimuotoinen menneisyys, yhteinen tulevaisuus on varsin monenlaisia artikkeleita. Siellä liikutaan kansantietoon lehden kyselyn vastauksista kansanpukuihin, maisemakuva valokuvista harrastajakuvien harrastajien maisemavalokuvista muistopatsaisiin ja kaikkihan se on kyse kulttuuriperinnöstä, ja täs on kulttuuriperinnön erilaiset ammattilaiset ja tutkijat reflektoimassa sitä perintöä, miten se on aineetonta aineellista. Ja jollakin tavalla voidaan ajatella et täs on kyse semmosesta yhteisöstä, niin kuin Suomen muinaismuistoyhdistys on silloin aikanaan ollut kun sitä on perustettu, niin yhteisön luomista. 2000-luvulla tämmönen moninäkökulmainen ja kriittinen kulttuuriperinnön tutkimus taikka katsominen siihen mitä tehdään, on hyvin tärkeetä ja pyrkimys purkaa ja analysoida sitä omaa työtä on olennaista. Ja myös sitten tähän liittyy se mistä sinä olet nyt Liisa puhunu tässä, että miten siihen sisältyy myös se ajatus asiantuntijuuden kritiikistä tai pohtimisesta sitä mitä itse tekee. Se on myös vallan muoto olla asiantuntija, mikä on suhde siihen siihen tota kulttuuriperinnön kokijaan tai siihen paikalla elävään ihmiseen. Minkälaista on arkeologin työ tänään jos ajattelet sitä yhteisöä siellä, sitä kansaa, jonka piirissä ikään kuin teet asiantuntijana työtä?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No arkeologisia kenttätutkimuksia pyritään tekemään tietysti mahdollisimman läpinäkyvästi ja niin, että sitten paikalliset ihmiset tai esimerkiks just tällaset harrastajayhteisöt pääsis osallistumaan niihin tutkimuksiin. Että usein paikallislehdissä kirjoitellaan innokkaasti jos paikkakunnalla on arkeologiset tutkimukset ja toki otetaan ite yhteyttä tiedotusvälineisiin sitä varten, että saadaan juttu niiden kautta esille, ja ihmiset käy hirveen mielellään paikan päällä tutustumassa jos jossain on kaivaukset ja kyselemässä, ja ihmiset on hirveän kiinnostuneita usein niin kuin oman kotipaikkakuntansa tai alueensa menneisyydestä, mutta monet ei tiedä siitä hirveän paljon, niin sitten tällaset kaivaukset saattaa tuoda tuodaan suuren yleisöryntäyksen paikalle sen takia, että ihmiset ovat kiinnostuneita ja haluaa tietää lisää.

 

Leena Svinhufvud: Niin silloin aikoinaan puhuttiin kansanvalistuksesta, kun näitä muinaisesineitä ja sitä muinaisuutta siellä käytiin etsimässä, ja juuri Alli Nissinen on teillä esimerkkinä tässä artikkelissa niistä asiantuntijoista jotka halusivat herättää sen kansalaisilla valistuksella, mut näetkö sinä et tämän päivän arkeologin työssään semmost opettamisen näkökulmaa?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No on, mutta nykyään sitä kutsutaan tieteen popularisoinniksi tai yhteisöarkeologiaksi, että kyllähän sellanen näkökulma on siinä olemassa ja tieteen popularisointia pidetään - ja syystäkin pidetään hyvin tärkeänä, esimerkiksi arkeologien keskuudessa. Ja sillä on selvä suuri tilaus, koska ihmiset on niin kiinnostuneita.

 

Leena Svinhufvud: Kuinka suuri merkitys sinun sukupolvesi tutkijoille arkeologinen historiantutkijoiden mielestäsi on tällä menneisyyden kerrosten kaivelemisella ja sillä, että ymmärtää et mihin ketjuun kuuluu oma työ tänä päivänä?

 

Liisa Kunnas-Pusa: No on se merkityksellistä. Se auttaa ymmärtämään sitä, että miten esimerkiksi arkeologiaa on tehty edellisinä vuosikymmeninä, miten se on vaikuttanu vaikka yleisön suhtautumisen arkeologiaan, millainen on ollu arkeologien, historiantutkijoiden ja muiden ihmisten välinen suhde menneinä vuosikymmeninä, niin on tärkeätä ymmärtää sitä koko ikään ku pakettia tai niitä kerrostumia just.

 

Leena Svinhufvud: Hienosti oot kuvaillu tässä keskustelussa ja myös tässä artikkelissa sitä juuri, että joillakin se yhteinen menneisyys ja monimuotoinen menneisyys, mutta myös tänä päivänä tässä arjessa ja tutkimuksessa yhteen tuleminen on olennaista.

 

 Kiitos Liisa Kunnas-Pusa kun olet ollut kertomassa artikkelistasi ja tutkimuksestasi, joka liittyi siis Suomen museo, Finsk museum -juhlajulkasuun. Ja nyt tää onkin hyvä yhteys kiittää tämän juhlajulkaisun kirjoittajia ja onnitella Suomen muinaismuistoyhdistystä 150-vuotisen historian johdosta, ja toivoa tälle muinaisuuden tutkimiselle ja yhteisille kokemiselle hyvää jatkoa.

 

Liisa Kunnas-Pusa: Kiitos.