Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV) luotsaamilla Tiedeklubeilla keskustellaan tänä keväänä nuorten vaikutusmahdollisuuksista, klassikkokirjallisuuden lukemisesta ja tutkimisesta sekä hyvinvoinnista ikääntyvässä yhteiskunnassa. Rosebud Sivullisessa kuultavat keskustelut äänitetään myös podcasteiksi. Lue huhtikuun Tiedeklubi-podcastin tekstivastine alta tai kuuntele podcast Tiederadio-kanavalla SoundCloudissa tai Spotifyssa.

Yleisen kirjallisuustieteen dosentti Sanna Nyqvist ja kirjallisuudentutkija, filosofian tohtori Maria Laakso keskustelivat Tiedeklubilla 20.4.2022 kirjallisuuden klassikoista ja siitä, miksi klassikoita kannattaa yhä lukea ja tutkia. Tilaisuuden järjesti Kirjallisuudentutkijain seura.

Tekstivastine: Aina ajankohtaiset kirjallisuuden klassikot

Sanna Nyqvist: Tervetuloa Tiedeklubille. Meidän aiheena on tänään aina ajankohtaiset kirjallisuuden klassikot. Keskustelemme tänään siitä, miksi kannattaa lukea ja tutkia kirjallisuuden klassikoita. Minä olen Sanna Nyqvist, yleisen kirjallisuustieteen dosentti Helsingin yliopistossa, ja kanssani täällä on keskustelemassa Maria Laakso. Esitteletkö itsesi?

Maria Laakso: Hei kaikille. Tosiaan olen Maria Laakso, olen kirjallisuudentutkija, filosofian tohtori, erikoistunut ehkä Suomen kirjallisuuteen enemmän, ja tuolta Tampereen yliopistosta.

Sanna Nyqvist: Ja me ollaan siis molemmat jossain määrin tutkittu klassikkoja. Mä olen itse kirjottanut kirjallisuuden väärentäjistä, jotka siis usein ottavat kohteekseen kirjallisuuden klassikoita, mutta väärentäjissä on myös sellasia kirjailijoita, jotka me kuitenkin lasketaan kirjallisuuden kaanoniin kuuluviksi. Ja sitten olen myös tutkinut kirjallisuuspalkinto-, etenkin Nobelin palkintoa, ja palkintojen merkityksestä kirjallisuuden klassikoille tullaan tänään puhumaan. Ja Maria, voisit kertoa vähän sun klassikkoteoksistasi.

Maria Laakso: Joo. En ole väärentänyt kirjallisuutta, mut ehkä väärinkäyttänyt osin kirjallisuutta. Mä oon nimittäin kirjoittanut kaksikin kirjaa, jotka käsittelevät klassikoita mutta hyvin humoristiseen tyyliin, että näissä ei kirjoteta ihan perinteiseen kirjallisuudentutkijan tyyliin. Mun ensimmäinen kirja oli Taltuta klassikko!, joka käsitteli suomalaisen kirjallisuuden klassikoita. Ja tää toinen on Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, joka puolestaan käsittelee sitten länkkärikirjallisuuden klassikoita. Nää on semmosia ensisijasesti nuorille suunnattuja klassikon taltutusoppaita, mutta kyllä niitä aikuisetkin saavat lukea.

Sanna Nyqvist: Mutta me ajateltiin siis alottaa tää meidän keskustelu tämmösellä perinteisellä tutkijan lähestymistavalla, eli käsitteen määrittelyllä, koska meille kaikille on varmasti selvää se, mitä kirjallisuuden klassikot on. Intuitiivisesti tiedämme sen, olemme lukeneet niitä, ja osaamme nimetä monia kirjallisuuden klassikoita. Mutta sit jos lähtee miettimään sitä, miten joku teos valikoituu klassikoksi, miten siitä tulee klassikko, minkälaisen prosessin kautta, niin asia alkaa mennä vähän monimutkaisemmaksi. Maria, mitäs sä sanoisit klassikon määritelmästä suhteessa aikaan? Kuinka paljon aikaa täytyy kulua, että kirjallisuuden teoksesta voi tulla klassikko?

Maria Laakso: Hyvä kysymys. Se on tosiaan määrittelijästä kiinni ja varmaan omastakin ajallisesta sijoittumisesta. Kun vaikka kirjallisuuden opiskelijoita opettaa, niin nehän on niin nuoria ja vuosi vuodelta nuorempia, että niistä tuntuu, että jo 90-luvulla ilmestyny kirja on heille iha muinaishistoriaa ja varmasti kelpaa klassikoksi. Mutta kyllä siinä ehkä semmonen, sanotaan nyt, vähintään parikymmentä vuotta ois [naurahtaa] hyvä olla kulunut, ennen kun alamme julistaa mitään klassikoksi.

Mutta yks semmonen aika hieno määritelmä, jonka itse olen joskus klassikolle lukenut, on se, että klassikko on sellainen teos, joka ei koskaan saa sanottua ikään ku sitä sanottavaansa täysin loppuun, et sillä on ajasta toiseen aina sanottavaa meille ihmisille. Se koskettaa meitä ajasta toiseen. Että ehkä se on niinkun klassikon suhde aikaan, että se ei tyhjene.

Sanna Nyqvist: Ajattomuus tietyllä tavalla. Joo. Ja sittehän tietysti käy myös niin, että on kirjallisuuden klassikoita, jotka on klassikoita tietyn aikaa ja sitten ikään kun katoaa siitä kaanonista, että jotain kuitenkin kirjallisessa maussa ja ilmaisutavoissa tapahtuu sellasta, että teos ei enää kovin hevin aukea ja sitten jää tavallaan vaille lukijoita. Sehän on tavallaan, lukijat tekevät kirjallisuuden klassikon, että ei ole sellasta teosta, joka olisi klassikko, jos sitä ei todella lueta.

Tosin klassikoissahan on usein se, että niitä saatetaan lukea niinkun kiertotien kautta. Eli monet eivät välttämättä lue sitä mahdollisesti vaikeaselkoista ja pitkää alkuperäisteosta, mutta saattavat lukea siitä jonkun mukaelman. Ja tietysti tänä päivänä voi katsoa elokuvan tai televisiosarjan. Mä ainakin muistan, että sillon ku itse opiskelin kirjallisuutta, jotkut… Tosin en kyllä ihan ymmärtänyt tätä logiikkaa tässä järkeilyssä, mutta jotkut katsoivat Ylpeys ja ennakkoluulo -televisiosarjan: pitivät sitä jotenki helpompana tapana lähestyä Austinin klassikkoa kun itse kirjan lukemista.

Mutta se on tietysti yks semmonen piirre, mistä myös tunnistaa klassikon, että se on inspiroinut muita kirjailijoita. Siitä on kirjotettu versioita ja muunnelmia, siihen on viitattu, sitä on lainattu. Mutta myös se, että siitä on tehty paljon mukaelmia myös muihin taiteisiin.

Maria Laakso: Mä kiistän tässä nyt heti tän Sannan määritelmän siitä, että lukijat tekisi klassikon, ku siel on kyllä aikamoinen porukka erilaisia kirjallisuuden alan asiantuntijoita, jotka myös on niitä klassikoita leipomassa, et se on aika monimutkanen prosessi lopulta, että miten joku teos klassikoituu. Siellä on erilaisia auktoriteetteja, jotka on ikään kun siunannut sen klassikkokaanoniin. Varhasessa kirjallisuudes ne saattaa olla vaikka uskonnollisia auktoriteetteja, jotka vaikuttaa hyvin paljon siihen, että mikä kirjallisuus jää elämään. Ja sitten modernimmalla ajalla esimerkiks koululaitoshan tuottaa klassikoita. Se on isoo vallankäyttöö, että mitä laitetaan pikkukoululaiset tai isommat opiskelijat lukemaan, mitä sukupolvi toisensa perästä lukee.

Toki kirjallisuuskriitikot ovat klassikon tekijöitä ja sitte tietenki me ollaan, kirjallisuudentutkijat, niitä, joilla on aika paljonkin lusikkamme sopassa, koska mehän niitä kirjallisuushistorioita sitte kirjoitetaan ja tehdään siinä valintaa, että kuka tänne meidän historian lehdille tallentuu, ja kuka painuu unholaan, että ehkä ne on muutki ku peruslukijat, jotka synnyttää klassikot.

Sanna Nyqvist: Joo, on totta kai. Mutta tietysti niinku, mä ajattelen ehkä sitä, että vaikka me kuinka täältä kateedereilta kirjallisuudentutkijana julistetaan, että tämä teos on klassikko, jos lukijat eivät siihen tartu ja siitä kiinnostu ja sillä omalla lukemisellaan sitä teosta kannattele, niin sitten voi jäädä vähän tyhjän huuteluksi se meidän propagandamme.

Mutta se on ihan totta, että klassikoita nimenomaan tehdään. Mikään teos ei sinänsä synny klassikoksi, vaikka meil on tää sanonta, että klassikko jo syntyessään, mutta ainakin minä kiistäisin sen. Nyt mä katson vahvistusta Marialta – Mariakin kiistää sen, hyvä! Olemme tässä asiassa samaa mieltä. Eli tavallaan siihen teokseen, niinkun, se herättää, ja se myöski vaatii sitä, että tulee niitä erilaisia tulkintoja ja tulee sitä tavallaan huomiota, sitä vastaanottoa.

Sit tietysti yks semmonen hirveen tärkeä tavallaan ajassa oleva elementti, joka tuottaa klassikoita, on kirjallisuuspalkinnot. Et jos me nyt ajatellaan vaikka jotain Finlandia-palkintoa, sitä on jaettu joku kolmisenkymmentä vuotta nyt suunnilleen, mutta että tavallaan sitte ku lähdetään kirjottamaan tämmöstä nykykirjallisuuden historiaa, joka on juuri kanssa semmonen tapa nostaa niitä tiettyjä teoksia esille siitä aikalaiskirjallisuudesta, niin kyllä tämmöset palkinnot tosi voimakkaasti tuottaa klassikoita. Ja esimerkiks jos katsoo vaikka Nobelin kirjallisuuspalkintoa, jota on jaettu yli 120 vuotta, niin se on aikamoista klassikkotykitystä. Olkoonki, et on sielläki sellasia kirjailijoita, jotka on tavallaan pudonneet unholaan tai on ehkä klassikkoja enää omassa maassaan. Voisin ehkä rohjeta esittää tämmösen väitteen Suomen ainoasta kirjallisuuden nobelistista F.E. Sillanpäästä, että hän ei ehkä ole muualla maailmassa paljon luettu klassikko, mutta sitten hän Suomessa kuitenkin on pysytellyt kaanonissa. Vai onko, Maria? Nyt kysyn, koska sun tuntemuksesi tämän päivän äidinkielen opetuksesta ja sen klassikkokaanonista on parempi kun mun.

Maria Laakso: Kyl musta tuntuu, että ehkä Sillanpääkään ei oo nyt niinku kuuminta hottia [naurahtaa] suomalaisissa klassikoissa, mitä nuorempi sukupolvi lukee, että ei kyllä varmaan kauheesti sitä lueta.

Sanna Nyqvist: Mut voisko tässä avata semmosen ajankohtasen, koska just klassikothan joskus saattavat notkahtaa ja sitten nousta uudelleen, niin ehkä itseäni nyt, ku viime vuosina on Sillanpäätä katsonu, niin se luontokuvaus sieltä on sellasta, joka nyt, kun elämme aikoja, jollon joudumme määrittelemään uudestaan suhdettamme luontoon, niin myöskin se, et miten kirjallisuudessa on käsitelty luontoa, kirjotettu luonnosta. Koska jos siis miettii kirjallisuuden historiaa ja kirjallisuuden klassikoita, niin aika usein se meidän lähestymistapa niihin on hyvin ihmiskeskeinen. Eli niinkun kirjallisuus kuvaa ihmisiä ja ihmisen toimintaa, mutta nytten tässä ajassa myöskin ehkä halutaan nähdä sitä ihmisen toimintaa vähän laajemmassa perspektiivissä, ja sitä kautta myöskin luonto semmosena kirjallisuuden teemana on noussu enemmän esille.

Maria Laakso: Huomaatteko nyt, kuinka Sanna Nyqvist yrittää teihin tässä vaikuttaa ja propagoida, että Sillanpäätä kannattaisi lukea, et näin ovelasti kaanonin vartijat [naurahtaa] toimivat! Mutta joo, ehdottomasti, ja eri asiat puhuttelee eri aikoina ja varmasti myös näyttäytyy ihan erilaisessa valossa.

Juuri itse tutkijana pohdiskelin satiiria tässä lähiaikoina. Ku satiirissahan on paljon käytetty sellasta halventamisen muotoa, että verrataan ihmistä eläimeen ja paljastaa ihmisen eläimyys, ja se on niinku jotenki negatiivista, niin eihän se nykylukijalle välttämättä näyttäydy enää ollenkaan negatiivisena asiana, et me ollaan eläimen kaltasia. Toikin on yksi asia, joka on selvästi muuttunut, kun tullaan nykyaikaan. Nyt se on ihan yleinen ja hyväksyttävissä oleva asia, että me ollaan yksi eläinlaji muiden joukossa ja koetaan enemmän samuutta eläinten kanssa, jollon sellaset vaikka vanhat satiirit, joissa… Vaikka nyt Swiftin Gulliverin retkissä, jossa on nää älykkäät hevoset ja älyttömät ihmiset, nii se näyttäytyyki ihan uudessa valossa nykyihmisen ajattelusta käsin, että kyllä, näin ne voi muuttua.

Sanna Nyqvist: Tää oli hyvä esimerkki juuri siitä klassikon ajattomuudest tai siitä, että se ei kerro sitä viestiään niinkun yhdessä tietyssä ajassa. Mut sit jos ajatellaan, et klassikot on niitä teoksia, jotka muodostaa sen kirjallisuuden kaanonin, tavallaan sen arvokkaan maailmanperinnön, joka meillä on olemassa kirjallisessa muodossa, niin yks semmonen kiehtova ristiriita siihen liittyy, mikä on ainaki mua itseäni jonkin verran mietityttäny. Ja se on se, että ne teokset, jotka usein sitten myöhempi aika nostaa kuvaamaan sitä tiettyä ajankohtaa, nostaa semmosiksi ikonisiks, et tämä on modernistinen merkkiteos, tai tämä on 1800-luvun realismin suurteos. Niin ne on ollu kuitenkin omana aikanaan, saattaneet olla hyvin kyseenalaisia, kiistanalaisia, jopa kiellettyjä kirjoja. Eli tavallaan se, mitä sitten koulussa vaikkapa opetetaan, et tyypillisimpiä 1800-luvun romaaneja ja tyypillistä modernistista kirjallisuutta, nii se on itse asiassa ollut sitä kirjallisuutta, joka omana aikanaan on jollain tavalla radikaalistikki eronnu siitä muusta.

Mä nyt ajattelen tässä esimerkiks semmosia teoksia kun James Joycen Odysseus – tän päivän yksi järeimpiä modernistisia klassikoita, joka oli siis hyvin hankala kirja julkaista ylipäänsä: Joycella oli suuria vaikeuksia saada sitä julki. Ja vaikka tietyissä piireissä kyllä heti ymmärrettiin sen arvo, niin se oli siis pitkään myöskin kielletty kirja. Sitä ei saanut ostaa ja ei pystynyt lukemaan. Ja nyt tänä päivänä sitä pidetään tavallaan semmosena esimerkillisenä kirjana.

Koska sillon tavallaan tämmönen kirjallisuushistorian rakentaminen tämmösen klassikkokaanonin kautta itse asias vääristää myös sitä, että mitä kunkin ajan kirjallisuus on ollut. Tavallaan se ajankohtainen peruskirjallisuus, mitä tänä päivänä paljon luetaan, joka on ehkä sitä painosmäärillä mitattuna hyvin suosittua kirjallisuutta, nii se saattaa sitten jäädä unholaan, ja sit saattaa joku tämmönen vähän erikoinen kuriositeetti nousta sieltä edustamaan koko sitä aikaa. Usein tietysti sen kautta, että niissä kirjoissa on ensimmäisen kerran tehty jotain tai ensimmäisen kerran tuotu jotain. Mutta sillon se teos on tietyllä tavalla, se ei ole aivan niinkun synkassa sen oman syntyaikansa kans.

Maria Laakso: Joo, kirjallisuushistoriahan rakentaa tarinaa, kertomusta siitä, että miten kirjallisuus on kehittynyt, ja hyvään tarinaan tarvitaan aina konflikteja. Kirjallisuushistorioitsija rakastaa sitä, kun jotakin muuttuu. Yhtäkkiä tulee jotain radikaalia, joka mullistaa kaiken, ja halutaan rakentaa semmosia käsityksiä: nyt tulee uusi sukupolvi, joka haastaa edellisen sukupolven. Ja sitenhän saadaan tiettyä dynaamisuutta siihen kirjallisuushistorian suureen tarinaan. Mutta tosiaan sitä myötä saattaa yllättäviäki nostoja tulla sinne kirjallisuushistoriaan.

Mutta mä jäin miettiin tän pohjalta, Sanna, että onks sulla ohjetta siihen, et jos haluais kirjottaa klassikon, niin miten se oikeen tapahtuu? Täytyyks kirjottaa semmone tosi suosittu, just tän ajan estetiikan mukanen teos, vai pitääkö kirjottaa jotaki, joka murtaa kaiken aikasemman, vai mitä vinkkejä antaisit kirjailijalle, joka mielii klassikoksi?

Sanna Nyqvist: [huvittuneena]. Mä pitäisin vinkit itse itselläni ja kirjoittaisin sen klassikon, jos taitoa riittäisi, mutta et ehkä tietyllä tavalla yksi opetus klassikoissa on se, että ne saattaa välillä olla hyvin arvaamattomia, eli tätä reseptiä ei oikein kukaan tiedä. Ja sehän näkyy myöskin näissä juuri kustannuspäätöksissä, että usein käy niin, et joku teos, joka sitten nousee suureksi klassikoksi, on saanut ensin hylkäyksen kymmeniltä ja kymmeniltä kustantajilta, jotka kuitenkin on niitä kirjallisuuden ammattilaisia, jotka arvioi kirjallisuutta jatkuvasti. Niin heiltäkin voi jäädä täysin huomaamatta sit jonkun klassikon nerokkuus.

Mut tässä siis tuli jo ilmi, sanoit, Maria, tosi tärkeän pointin siitä, että koulu, tämä suuri sivistyslaitos on myöskin tämmönen suuri tradition säilyttäjä ja juuri pitänyt yllä kirjallisuuden kaanonia ja myöskin sit muuttanu sitä aina välillä, koska tän päivän koululaiset eivät lue samoja teoksia, kun me luettiin, eikä me luettu samoja ku meidän vanhemmat luettiin. Mutta tietyllä tavalla kuitenkin siis se kantava ajatus on se, että klassikot kuuluu yleissivistykseen, ja että niitä pitäisi lukea. Ja ehkä on myöski tietynlainen semmonen kulttuurinen velvollisuus ja eetos, että nyt pitää lukea klassikoita.

Mut onko klassikot jotenki sun mielestä itsestään selvästi osa yleissivistystä? Voiko ihminen olla sivistynyt, vaikka ei olisi lukenut klassikoita? Näetkö sä, että onko klassikkokirjallisuuden asema jotenki tässä viime aikoina muuttunut, kun on tullut kaikennäköisiä uusia teknologioita ja muita, jotka houkuttelevat huomiotamme?

Maria Laakso: No kyllähän tällasta kirjallisuuteen liittyvää huolipuhetta tosi paljon on, et aina ku me puhutaan lasten ja nuorten lukemisesta, olemme huolissamme lukutaidosta, et siinä mielessä varmasti on muuttunut.

Mutta että pitääkö kaikkien sitten lukee klassikoita on todella hyvä kysymys. Kuitenki sanoisin, että ei, ei tarvii. Mutta jotakin niistä on kyllä hyvä tietää, ja jotakin asioita koululaitoksen niistä on hyvä tarjoilla, koska taide ja kulttuuri toimii ikään ku sillä tavalla kerroksittain, että rakennetaan aina aikasemman taiteen varaan. Joko siten, että ammennetaan sieltä ja jatketaan tiettyjä traditioita tai sitten vastustetaan niitä ja puretaan niitä ajatuksia, mitä siellä aikasemmassa kirjallisuudessa tai kuvataiteessa tai musiikissa tai missä ikinä onkaan tapahtunut. Jotenki semmonen nykykulttuurin ja myös oman itsensä ymmärtäminen vaarantuu aika lailla, jos ei yhtään tiedä sitä, että mistä tässä ollaan tulossa, et mitkä on ikään ku ne perustukset, joiden varaan tää meidän nykykulttuuri rakentuu. Siinä mielessä kyllä pitäisin edelleen tärkeenä sitä, että koulukin tarjoilee niitä klassikoita jossakin muodossa. Mutta ehkä se on lukuinnon tappaja, jos kaikki laitetaan lukemaan se Kalevala kannesta kanteen, et se ei varmaan oo ainakaan alakoulu-yläkoulutasolla [naurahtaa] ehkä kaikkein toivottavin asia. Mut et jollaki tavalla siihen kuitenki ois mun mielestä hyvä perehtyä.

Sanna Nyqvist: Suomi on tavallaan aika helppo esimerkkitapaus siihen, että argumentoidaan klassikkojen tärkeyden puolesta, koska jos aattelee koko suomalaisuuden ideaa, niin sehän on pitkälti taiteilijoiden ja kirjailijoiden tuotosta. Ja se, miten esimerkiks kirjallisuudessa on lähdetty ihan tietoisesti rakentamaan suomalaista kirjallisuutta, se on tapahtunut ottamalla vaikutteita ulkomailta ja kääntämällä muiden maiden klassikoita, jotta saadaan sitä sellasta pohjaa, kun meillä ei sitä omaa kirjallista traditiota ole ollu. 1800-luku oli myöskin valtavan innokasta ja innovatiivista kääntämisen aikaa, jollon suomalaisuutta rakennettiin myös muiden maiden klassikoiden varaan.

Mut et mitä tulee tähän klassikoiden merkitykseen sivistykselle, niin mä oon ainaki itse toivonut, että nyt kun ihmiset on laittaneet kuntoon ruokavalionsa ja sisustaneet kotinsa ja hoitaneet itsensä timmiin kuntoon, meil on ollu tämmösiä kotoilu- ja kuntoilutrendejä tässä viime vuosina todella vahvasti pinnalla. Niin oisko sivistys semmonen seuraava trendi, että ihmiset alkais kiinnostua myöskin siitä omasta henkisestä pääomastaan ja sen vaalimisesta ja kehittämisestä? Täytyy toivoa, että tää sataisi myöskin kirjallisuuden klassikoiden laariin.

Toisaalta tänhetkinen mediaympäristö on tehny sen, että kirjallisuuden klassikoita ei enään julkasta ihan hirveän tiuhaan tahtiin. Etenki isommat kustantamot, jotka aikasemmin on julkasseet, pitäneet aika tavallakin pystyssä semmosta tiettyä kansallista projektia, että suomeksikin pitää olla saatavilla tiettyjen keskeisten kirjailijoiden tuotantoa ja mielellään myös uusina käännöksinä, että monia klassikoitahan on ehditty suomeks kääntämään jo useita kertoja. Esimerkiksi itse juuri valmistelen puhetta Robert Louis Stevensonin Aarresaaresta ja tarkistin, että siitä on siis viisi eri suomennosta 1900-luvun alusta 2000-luvun alkuun ja sit vielä lukuisia tämmösiä mukaelmia, jotka on myös suomennettu. Eli tavallaan näitä klassikoita on julkastu todella vinhasti, mut et se julkasutahti on selvästi pudonnu.

Toisaalta se, että meillä on nyt tällä hetkellä todella paljon etenki juuri tätä vanhaa kirjallisuutta, jota eivät enää nää tekijänoikeuden rajotukset koske, niin on saatavilla verkossa. Nii se toisaalta tekee sen, että kirjallisuuden klassikoihin on tietyllä tapaa entistä helpompi päästä käsiksi. Ja tän mä oon esimerkiks huomannut itse, ku opetan yliopistolla, nii välillä on siis tiettyjä vaikeuksia siinä, et jostain teoksesta ei löydy kirjastosta tarpeeksi kappaleita. Mutta jos se sattuu löytymään vaikkapa tämmösestä… Project Gutenberg on semmonen sivusto, jolla on paljon myöski suomenkielisiä vanhoja klassikoita, nii jos sieltä löytyy, nii opiskelijat kyllä mielellään niitä tämmösenä sähkösenä versiona lukee.

Maria Laakso: Hyvä kun nostit esiin käännökset, koska on kyllä monta semmosta teosta, joista todella kaipaisi uutta, modernia suomennosta. Siis esimerkiks yks kirja, mitä käsittelin tässä Taltuta klassikko goes länsimainen kirjallisuus, on Danten Jumalainen näytelmä, jota oon myös opiskelijoille luettanu yliopistolla monta kertaa, ja kyllä se aika tahkoomista on sen vanhan runosuomennoksen kanssa. Etenkin lyriikan puolella kyllä näitä nykyaikasia käännöksiä todellakin tarvittaisiin, mutta niiden kaupallinen potentiaali on sen verran pieni, että isot kustantamot ei kyllä hevin lähde lyriikkaa suomentamaan, vaikka tarve olisi. Mutta jos nyt on kustantaja kuulolla, niin tehkää Dantesta uusi suomennos, kiitos!

Sanna Nyqvist: Hyvä. Tässä Marian terveiset. Tässä on jo tullu ilmi se, että klassikoita varioidaan, niitä tulkitaan uudelleen. Mitä sanoisit tästä, että onko klassikko jotenki pyhä: saako sille tehdä mitä vaan? Meillähän on ollu aikamoisiakin… on riekaleiksi suikaloitu klassikoita ja koottu uudestaan, kaikennäkösiä versioita on tehty ja tulkintoja esitetty, niin ootko sä törmänny joskus tämmösiin rajoihin, että jotain ei saisi tehdä?

Maria Laakso: No mä oon itse asiassa törmännyt kyllä hyvinkin kivuliaasti [naurahtaa] pyhään klassikkoon. Nimittäin kollegoiden kanssa tuossa pari vuotta sitten, kun oli Väinö Linnan 100-vuotisjuhlavuosi 2020, niin toimitettiin semmonen juhlakirja, artikkelikokoelma, Väinö Linna – tunnettu ja tuntematon. Väinö Linnahan on semmonen kirjailija, et se on oikeesti monelle suomalaiselle jostain syystä pyhä. Siinä on joku semmonen pyhyyden aura. Se liittyy varmaan tähän isänmaallisuuteen, ja sitten ehkä vielä näiden sotien konteksti tuo siihen semmosta tiettyä koskemattomuutta.

No mutta siitä meiän kirjassa, niin tamperelaiskirjailija Anneli Kanto kirjoitti siihen semmosen esseen, jossa hän pohdiskeli seksuaalisuutta Pentinkulmalla. Eli hän kävi läpi Täällä Pohjantähden alla -trilogiaa ja kirjotti seksuaalisuudesta. Sitten Aamulehti teki semmosen puffijutun tästä meidän kirjasta. Ne oli jotenkin nostanu otsikkoon silleen, että homoja Pentinkulmalla. Sitten mä seurasin Facebookissa, ku on tämmönen iso ryhmä kun Kirjallisuuden ystävät – ehkä teistäkin osa siellä Facebook-ryhmässä on. Siellä alko tulla siitä Aamulehden tekemästä puffijutusta – kirja ei ollu vielä ees julkastu – kamalan närkästyneitä viestejä, et miten tämmöstä voi kirjottaa. Yhdenki keskustelun alottaja, vanhempi herra oli ottanut kuvan siitä Aamulehdestä, jossa tämä puffijuttu oli, ja siinä oli saatteena, että eikö mikään ole enää pyhää [naurahtaa]. Nii se oli tämmönen parahdus, et eikö Väinö Linnakaan enää ole pyhä, että miten sitten tämmösiin homoasioihin voi sekottaa. Tää on hyvä esimerkki siitä, et kyllä niillä klassikoilla jonkinlainen pyhyyden aura saattaa olla.

Sanna Nyqvist: Oon ite kanssa huomannu sen, että joskus tämmöset klassikoiden uudelleenkirjotukset selvästi hämmentää yleisöä tai saattaa herättää paheksuntaa. Itselle nyt tulee mieleen esimerkiks tämmönen reilu kymmenisen vuotta sitte ilmestyny ja myös suomennettukki sarja, missä erityisesti brittiklassikoihin ympättiin zombeja ja avaruusolioita ja muita. Eli tavallaan siinä oli siis vaikkapa tämmönen… Yksi tässä sarjassa ilmestynyt teos oli Jane Austinin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Eli se toisti täysin sen Ylpeyden ja ennakkoluulon tekstin, eli siinä mielessä kunnioitti tätä alkuperäisteosta, mutta sitte sinne oli niinku väleihin sovitettu kohtauksia, jossa zombit hyökkäävät siellä salongeissa ja veri roiskuu ja mitä kaikkea. Eli tavallaan tämmösiä hupiversioita, jossa siis yhdistettiin tietyllä tavalla tämmönen tän päivän kiinnostus: tämmöset zombi- ja vampyyritarinat ja muut on ollu populaarikirjallisuudessa iso trendi pitkään. Eli tavallaan otetaan semmonen hyvin, hyvin arvostettu kirjallisuuden klassikko, tämmöstä oikeen kunnon korkeakirjallisuutta, ja sitten ympätään siihen tämmönen täysin populaariviritys.

Sit tietysti yks semmonen kirjallisuuden muoto, joka paljon on tehnyt tämmöstä uudelleenkirjottamista, tosin useammin ehkä nykykirjallisuudesta ja nykykulttuurista, on fanifiktio, joka on tämmöstä lukijoiden kirjottamaa kirjallisuutta, jota siis julkastaan pääasiassa internetissä erilaisilla fanien palstoilla, mutta jossa tavallaan jatketaan näitä suosikkiteosten maailmoja ja kirjotetaan niihin lisää. Sielhän on hirveen usein myöski tää seksuaalisuus semmosena teemana. Jotenki se on ollu semmonen, jota on paljon haluttu tuoda niihin klassikoihin, jotka on kirjotettu ehkä sellaisena aikana, jollon ei ole voinut seksuaalisuudesta kirjottaa avoimesti. Nää kaudethan on vaihdelleet kirjallisuuden historiassa hyvin vahvasti, et siellä on varhaisia vaiheita, jollon on voitu hyvinkin ronskisti ja suoraan kuvata seksuaalisuutta. Ja sitten taas niitä, jossa sit liikutaan ehkä enemmän jossain romanttisen kir-, niinku rakkauden maailmassa. Mutta tiedän, esimerkiks Jane Austenilla on vahva tämmönen myöskin fanifiktio-osasto, jotka kirjoittavat uusia seikkailuja näille hänen sankarittarilleen.

Maria Laakso: Joo, ja Harry Potterista ilmeisesti on myös tosi paljon tämmösiä erilaisia seksuaalisia versiointeja. Ja se ei oo enää ilmestyny semmosena aikana, jolloin olis niin kiellettyä näistä puhua, et ehkä se on vaan semmosta kollektiivista leikkiä näiden klassikoiden äärellä, et sehän on tosi hauskaa yhdistää niihin sellasia elementtejä, mitkä niihin alun perin ei kuulu, ja laventaa niitä maailmoja sinne suuntaan, kun itse haluaa.

Mä oon itse tutkinu noita Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan parodisia muunnelmia nykykirjallisuudessa. Ja seki on kyl tosi kiinnostavaa, et niitä tehdään… ihan niinku kirjailijatkin tekevät tämmösiä omanlaisiaan versioita. Esimerkiksi Suomessa on ilmestyny tosi hauska semmonen pseudonyymikirjailija Vieno Linnan romaani nimeltä Tuntematon sotelas, joka on tämmönen sote-uudistuksen [naurahtaa] viiltävä kritiikki. Kannattaa lukee, se oli kyllä hauska, siellä oli muutettu naispuoliseksi kaikki nämä Tuntemattoman sotilaan miehiset sankarit.

Mutta siis sen lisäks, et tehdään parodioita klassikoista, niin kyllähän myös kirjailijat kirjottaa tämmöstä vähän niinku fanifiktiota, et niitä jatketaan eteenpäin. Vaikka just Tuntemattomast sotilaastahan tehtiin se Toinen tuntematon, jossa nykykirjailijat lähtivät kuvittelemaan näiden romaanista aika lailla puuttuvien naishahmojen elämiä novellimuodossa, et lähdetään laventamaan sitä klassikon luomaa maailmaa. Ja se on kyl tosi kiinnostavaa. Mut mun mielest se on kyllä osotus siitä, että ne edelleen elää ja puhuttelee ne alkuperäset klassikotki, et ne on jotenkin meille niin tuttuja, ja ne on meille niin omia, et me halutaan olla siellä maailmassa, me halutaan viipyä siellä maailmassa. Me halutaan tietää lisää, mitä niille tyypeille tapahtuu, ja viedä tarinaa omaan suuntaamme. Et se on kyllä virkeyden merkki, että klassikosta tämmösiä uudelleentulkintoja tehdään, oli ne sitte parodiaa, oli niissä vampyyreita tai mitä tahansa, niin kyl ne varmaan enimmäkseen on kuitenkin niinku kunnianosoitus sille klassikolle. Toki myös vastustavia, mutta enemmän ehkä kuitenki pitää sitä klassikkoa elossa.

Sanna Nyqvist: Tässä vois yhtenä esimerkkinä nostaa esille Juha Hurmeen, joka on tavallaan nykykirjailija, joka todella vahvasti rakentaa kirjallisuuden klassikoille. Ja ei niille kaikkein ilmeisimmille, et hänhän tavallaan tekee paljon myöskin sellasta klassikon taltutustyötä, eli esittelee Algot Untolaa ja muita tämmösiä ehkä vähän niinkun suurelta yleisöltä jo unholaan vaipuneita klassikoita.

Mutta nyt ku Tiedeklubilla ollaan, niin ajattelin, että voitais vielä muutama sana puhua siitä, että mikä on kirjallisuudentutkimuksen suhde kirjallisuuden klassikoihin. Tietysti yliopistolla me kirjallisuuden opiskelijoilla niitä luetutetaan, mutta miten sä, Maria, määrittelisit sitä, että mikä on kirjallisuudentutkimuksen kiinnostus ja näkökulma kirjallisuuden klassikoihin tänä päivänä?

Maria Laakso: No kyllähän me sitä kirjallisuushistoriaa edelleen tehdään, et se ihan perinteinenkin tapa suuntautua vanhaan kirjallisuuteen edelleen jatkuu. Mutta ehkä nykypäivänä uusia semmosia tärkeitä asioita tai ainaki voimakkaammaks muuttuneita on esimerkiks se, et me ollaan paljon tietosempia valtaan liittyvistä kysymyksistä. Just kaanonin ongelmallisuus on semmonen, mikä on kyllä kirjallisuudentutkijoille jotenkin kipeän läsnä, et me tiedostetaan se, et minkälaista valtaa me käytetään siis kirjallisuuden opettajina, koska me koulutetaan kuitenkin tulevia äikänopeja. Et siinä mielessä meidän valta muotoilla sitä kaanonia, mikä tarjoillaan tuleville äidinkielen ja kirjallisuuden opeille, niin sillähän on valtavat kerrannaisvaikutukset, kun se sitte heijastuu tuleviin koululaissukupolviin.

Mut sitten ihan myös kirjallisuushistorioiden kirjottajana, niin paljonhan me tehdään sellasia valintoja, joilla on merkitystä, ja näistä kirjallisuudentutkijat ovat kyllä viime aikoina keskustelleet. Esimerkiks se, että minkä sukupuolisia kirjailijoita sinne kaanoniin on valikoitunu, niin on tärkee olla tietonen siitä, että kirjallisuushistoriat on pitkälti valkoisten miesten kirjoittamia. Ja sinne on aika vähän naiskirjailijoita sitten päätyny sinne kirjallisuushistorioiden sivuille. Tai että minkälaiset poliittiset voimasuhteet vaikuttaa siihen, että minkä kielialueiden kirjallisuus päätyy kirjallisuushistoriaan, minkä maanosien kirjallisuus meitä kiinnostaa. Kyllä omastakin osaamisestani huomaan sen, että todella keskittynyt länsimaiseen kirjallisuuteen, tai rajottunut on länsimaiseen kirjallisuuteen se mun kirjallisuusosaaminen, että vaikka aasialainen kirjallisuus on ihan muutamien satunnaisten otosten varassa, että mitä siitä tiedän. Ja en ole tässä ainoa kirjallisuudentutkimuksen parissa, et tosi suppea lopulta se meidän käsitys kaanonista on, ja siihen vaikuttaa tämmöset valta-asetelmat.

Sanna Nyqvist: Joo toi on hyvä nostaa esille, ja siis se onki ollu yks kirjallisuudentutkimuksen kiinnostuksenkohteista. Mä itsekin kun näitä nobelisteja olen tutkinut, niin F.E. Sillanpäällä oli siis takanaan ihan valtava lobbauskoneisto, johon oli siis valjastettu Suomen Ruotsin-suurlähettiläs ja muita tämmösiä, että sitä hänelle kyllä kaikin keinoin hankittiin. Samaan aikaan Suomesta oli Nobelin palkinnon ehdokkaana myös useita naiskirjailijoita, ehkä enemmän naiskirjailijoita kun sitten pitkään aikaan sen jälkeen, mutta heillä ei puolestaan ollut tämmöstä verkostoa, joka olis heitä tukenu ja edistäny heidän uraansa samalla tavalla ku Sillanpäällä.

Eli tavallaan mies- ja naiskirjailijoiden mahdollisuudet edistää ammattitaitoaan ja edetä siinä ammatissa on olleet pitkään erilaiset. Ja tää on siis ihan niinku siinä mielessä tärkeä ja kiinnostavaa nostaa esille, koska kirjallisuus on toisaalta taideammateista se, joka on kaikkein varhaisimmin tasa-arvoistunut, koska kirjallisuus ei vaadi mitään suuria materiaalisia hankintoja tai resursseja: riittää että on kynää ja paperia, ja sitä voi tehdä oman kodin suojissa. Et se on siinä mielessä ollut paljon hyväksytympi ammatti, taideammatti naiselle kun vaikkapa esimerkiks joku sellanen taideammatti, johon liittyy esiintymistä ja näkyvillä oloa. Mutta pitkäänhän tietysti naiskirjailijat julkasi miespseudonyymeillä peittääkseen sukupuoltaan, että se tie kuitenkin sellaseen samanlaiseen tähteyteen on ollut tosi vaikee. Siis näkyy, myöski tän päivän suurin osa merkittävistä tämmösistä kansallisista kirjallisuuspalkinnoista, Finlandia-palkintoa vastaavat palkinnot monissa maissa, niin ku katsoo niitä palkittujen nimilistoja, niin siellä suhteet on noin 60-70 prosenttia palkituista on miehiä ja sitten loput naisia. Eli edelleenkin mieskirjailijat sitten ehkä pääsee helpommin tähän klassikkoasemaan.

Maria Laakso: Kyllä. Ja toinen asia sitten, mikä ehkä nykykirjallisuudentutkimuksessa on tärkeetä, on soveltaa semmosia uusia lukuja, tulkintatapoja vanhoihin kirjoihin. Esimerkiks semmonen suhteellisen tuore teoriasuuntaus kun ekokritiikki on kyllä tarjonnu ihan uudenlaisia mahdollisuuksia tulkita ja sijottaa näitä klassikoita. Ekokritiikki siis on teoriasuuntaus, joka on kiinnostunu luonnon esittämisestä, luonnon ja ihmisen välisistä suhteista, silleen kriittisesti, samaan tapaan ku vaikka feministinen kritiikki on jo pitkään tarjonnu mahdollisuuksia lukee näitä sukupuoliin liittyviä kysymyksiä kirjallisuudessa, nii ekokritiikki tarjoo välineitä sitte analysoida luonnolle annettuja merkityksiä.

Ja tämmöset asiat on tosi tärkeitä, koska siis vaikka meidän käsitykset siitä, että mitä luonto on, ja mitkä ovat ihmisen oikeudet suhteessa luontoon, nii totta kai niitä määrittelee kaikki se kulttuurinen aines, mitä on ollu satoja vuosia tässä meneillään. Et meil on kaikki se painolasti harteillamme, kun me eletään yhteydessä luontoon ja ympäristöön. Ja kyl mä näkisin, että jos me kirjallisuudentutkijat jotakin oikeesti tärkeetä tehdään, niin me voidaan tämmösiä asioita kulttuurista paljastaa ja siten jotenki tulla tietoseks siitä, mistä esimerkiks haitalliset käsitykset vaikkapa siitä, että ihminen olisi tällanen luomakunnan kruunu, jolla on oikeus loputtomiin hyödyntää luonnonvarantoja, niin mistä se oikeestaan tulee, ja miten me sitten voitas muuttaa sitä suuntaa. Niin tää on varmaan semmonen toinen nyt tutkimuksessa tärkeä tapa suhtautua klassikoihin.

Sanna Nyqvist: Ja se kyllä ihan oikeesti avaa uusia näkökulmia. Mä tässä hiljan luin uudelleen August Strindbergin Hemsöläiset – hieno, hieno saaristoromaani, vähän niinkun Ruotsin Seitsemän veljestä, siis tämmönen tietyllä tavalla ruotsalaisen kansanluonteen kuvaus. Nyt kun sitten luin sitä ehkä vähän tälleen ekokriittisemmin silmälasein kuin aikasemmin, huomasin, et miten paljon itse asiassa Strindberg kirjottaa luonnon tuhosta ja tavallaan siitä, mitä ihminen toiminnallaan saa aikaan. Siis siel on kuvauksia saasteista, ja siis häntä on selvästi paljon harmittanu kaivokset ja kaivannaisteollisuus, joka on siis pirstonut saaria siellä Tukholman saaristossa. Niin tavallaan itse tietyllä tavalla yllätyin, että sieltä löyty näin paljon tämmöstä jotenkin ekologisesti puhuttelevaa kuvausta siitä kirjasta. Eli ei ole aina sitten niin, että tavallaan kirjallisuus todistaisi vain sitä, miten ihminen on yrittänyt korottaa itseään luomakunnan kruunuksi, vaan et sieltä löytyy todella monia tämmösiä säikeitä.

Mut ehkä sit yks kanssa, mitä on siis paljon kirjallisuuden klassikoiden yhteydessä keskusteltu kirjallisuudentutkimuksessa, on siis tavallaan tämmöset kolonialistisen ajan perintö. Monet suuret kirjallisuuden klassikot tietyllä tavalla on tämmösiä kertomuksia siirtomaavallasta ja vallankäytöstä. Joku Robinson Crusoe esimerkiksi, et miten siellä esitetään tämä Perjantai – musta mies, jonka Robinson Crusoe rannalta löytää ja tavallaan alistaa palvelijakseen. Tavallaan tällasten uudelleentulkitsemista ja miettimistä on tehty paljon. Ja myöskin kotimaisen kirjallisuuden yhteydessä on näitä kysymyksiä mietitty.

Maria Laakso: Joo, tosta kotimaisesta kirjallisuudesta ja sen uudelleentulkitsemisesta hyvä esimerkki on Olli Löytyn kirja. Me just katottiin, varmistin, mikä sen nimi oli, se oli –

Sanna Nyqvist: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle.

Maria Laakso: [naurahtaa]. Meistä kumpikaan itse asiassa häpeäksemme emme ole vielä lukeneet kyseistä teosta, mutta olen kyllä Löytyn kuullut siitä puhuvan ja samoista aiheista esitelmöivän useempaan kertaan. Löyttyhän on paljon pitänyt esillä sitä, että miten me on aika pitkälti nähty suomalainen kirjallisuus hyvin voimakkaasti semmosen kansallisen projektin kautta, joka on sitten johtanut siihen, että aika paljon rajautuu sen ulkopuolelle, et mikä me ymmärretään suomalaiseksi kirjallisuudeksi. Että suomalainen kirjallisuus on jatkuvasti kansainvälistynyt, ja esimerkiks kieliasiat on… nyt ihan uudella volyymilla Suomessa kirjoitetaan muillakin kielillä kun suomeksi ja ruotsiksi. Ja on olemassa edelleen suomalaisessa kirjallisuudessa semmosia tiettyjä rakenteita, jotka haittaa sitten esimerkiks maahanmuuttajataustasia kirjailijoita etenemästä urallaan. Esimerkiks vaikka Kirjailijaliiton jäsenyyskriteerit tai tämmöset asiat: siel on monia semmosia rakenteita, jotka on syntyny sen tietyn kansallisen projektin varaan. Ehkä siitä ois tarpeen jo pikku hiljaa päästä eteenpäin, jotta me voitas ymmärtää suomalainen kirjallisuus laveammin.

Sanna Nyqvist: Joo, tämä on hyvä tavoite, jätän tämän työsaran sinulle ja muille kotimaisen kirjallisuuden parissa työskenteleville kollegoille. Itse siis tutkin lähinnä ulkomaista kirjallisuutta. Mutta me ajateltiin tähän keskustelun lopuksi antaa pienet kirjasuositukset ja nyt ehkä sillä kulmalla, että yksi osoitus siitä, mikä voima kirjallisuuden klassikoilla on, ja miten niiden pariin hakeudutaan, oli tää, kun korona-aika alkoi, niin Albert Camus’n Rutto ja sitten toinen suuri kulkutautiklassikko eli Boccaccion Decamerone nousivat paljon keskusteluun, ja painokset loppuivat. Ihmiset halusivat löytää jotain vertailukohtaa sille uudelle hämmentävälle tilanteelle, missä elettiin. Kirjallisuuden klassikoista selvästi saatiin siihen lohtua ja jotenkin sellasta sitä päivittäistä uutisvirtaa syvempää kosketuskohtaa, jonka kautta käsitellä niitä omia tunteita ja kokemuksia. Ja nythän me eletään taas uudenlaista kriisiaikaa, kun Venäjä on hyökännyt Ukrainaan, ja sotauutiset täyttävät sanomalehtien palstat ja uutisvirrat. Niin mitä kirjallisuuden klassikkoa tällaseen tilanteeseen suosittelisit?

Maria Laakso: Mä lähden vähän kaukaa: mä lähden vuodesta 2017, jollon Trump valittiin presidentiksi. Sillon näky kirjallisuuden myyntitilastoissa sellanen piikki, että ihmiset halusivat yhtäkkiä lukee dystopiaa, siis klassisia dystopioita. Et selvästi haettiin jonkinlaista viisautta kaunokirjallisuuden puolelta. Ja koska oon itsekin tutkinut dystopiaa, niin mä luulen, että dystopia edelleen tässäki tilanteessa [naurahtaa] tarjoaa välineitä ymmärtää maailmaa. Suosittelen vaikkapa Orwellin 1984 ymmärtämään ehkä Venäjän –

Sanna Nyqvist: Erillisoperaatiota (--) [44:54] uuskieli myöskin –

Maria Laakso: Tämmönen uuskieli, mitä Orwell hienosti käsittelee, niin tuntuu, että se edelleen on [naurahtaa] – valitettavaa kyllä – hyvin akuutisti läsnä meidän elämässä, että Orwelliin kannattaa tukeutua. Entäs sä?

Sanna Nyqvist: No mä taas suosittelisin kirjailijaa, joka elämäntarinallaankin osoittaa sen, miten kirjallisuus ylittää rajoja, eli ukrainalaissyntyistä suurta venäläisklassikkoa Nikolai Gogolia ja ehkäpä häneltä Nenä-novellia, joka on hieno kuvaus tämmösestä venäläisen byrokratian absurdiudesta ja myöskin tämmösestä haavoitetusta minäkuvasta, ja mitä siitä seuraa. Sitä nenää voi lukea ja miettiä vaikka, mitä Vladimir Putinilta puuttuu, kun hän toimii niin kuin toimii.

Mutta näihin suosituksiin me päätämme tämän keskusteluosuuden. Kiitoksia kuulijoille.

[aplodeja]